60- ja 70-lukujen Apinoiden planeetoissa on valtavia juonenkäänteitä. Tim Burtonin ymmärrettyä väärin mitä "juoni" tarkoittaa, 2010-luvun Caesar-trilogia panosti rotiin. Näennäisen uskottavuuden sivussa ihmiskunta kaatui. Ykkösen ja kolmosen väkevyys ja symboliikka tekivät Caesar-trilogiasta apinoiden Raamatun, vaikka keskimmäinen osa Vallankumous lähinnä todisti, että tehosteapinoiden kulttuuri voi leffoja kantaa. Kingdom of the Planet of the Apes on parempi kuin Vallankumous, mutta sitä se muistuttaa eniten.

Caesar on kuollut aikaa sitten. Apinoilla on yhteisöjä rehevöityneissä raunioissa ja pöheikössä. Muuan Nooa valmistautuu riittiin, jossa nuoret apinat antavat kotkanpoikasten leimautua itseensä. Näissä tunnelmissa viipyillään pitkään ja luontevasti, kunnes Nooa lähtee kävelemään eteenpäin. Inhoan vitsiä, jonka mukaan punahiuksisia saa kiusata, joten sanon suoraan, että Nooa tapaa viisaan orangin eikä mitään "irlantilaista Gandalfia". Lisäksi yhtälöön kuuluu mykkä ihmisnainen, joka pukeutuu erilailla kuin Tarzan-vaiheeseen taantuneet lajitoverinsa. Häntä pahat apinat etsivät.

En tiennyt muistavani alkeita Nooan näyttelijän Owen Teaguen kasvonpiirteistä, mutta aistin persoonallisuuden animaatiokuoren läpi. Apinat ovat erinomaisen ilmeikkäitä ja vivahteikkaan tunteellisia. Se on paras syy katsoa tämä, jos tällaisista pidät, kiipeilyn ja tappelun ajaessa asiansa. Kunnioitan kuvastoa toteamalla, että Avatar: The Way of Water on yhä 2020-luvun ainoa relevantti elokuva: montaa asiaa ei kannata siihen edes verrata. Juhlin Way of Waterin itsevarmaa hidastelua. Kun Kingdom tekee samaa, HFR 3D -kuorrutus puuttuu, mutta ensimmäisellä puoliskolla nautin, enkä vain "antanut anteeksi" juonta odotellessa.

Lopulta juonta kehtaa vähän odottaa. Kun on erinomainen Gandalf ja kaikki, voitaisiinko käppäilyreissun kylkeen saada edes joku päheä, puoliturha kääpiöiden kaivos ja vakuudet siitä, että jatko-osissa tapahtuu enemmän?

Caesar-trilogia on apinoiden Raamattu. Oranki edustaa heitä, jotka ovat ymmärtäneet historian enimmäkseen oikein, mutta "apinoiden kuningaskunnasta" haaveileva diktaattori Optimus Primal (sic) viittaa Caesarin opetuksiin ja silti alistaa apinoita ja ihmisiä. Kun pahis esittää monologejaan, kiinnostuskäyrä nousee taas vähintäänkin katalien ilmeiden ja äänenpainojen ansiosta. Pahiksen tavoitteita ehditään käsitellä. Yleisluontoista sisältöä kuten rasismin sävyjä löytyy rivien välistä. Pääpiirtein leffa on melko paikallinen kuten Vallankumous.

Apinoiden ottaminen vakavasti on reippahasti arvokkaampaa kuin esim. Paluu apinoiden planeetalle -leffan oudot käänteet, mutta kun Kingdom pitkittää simppeliä skenaariota ja kierrättää mm. Vallankumouksen yksityiskohtia, katsojalle jää tilaa unelmoida esim. Paluun käänteiden tekemisestä paremmin. Jälkiviisastellen edes Nooan matka ei ole kummoinen, mutta sitä katsoo, joten jos jatko-osat ovat tasoa Kaksi Empire State Buildingia ja Kuningas kongin paluu, kaikki voi olla kivaa ja kaunista. Huokaus. Pih.

Godzilla x Kong: The New Empire on silkkisesti rytmitetyn ja rehellisen typeryytensä johdosta vuoden paras apinaleffa, mutta tämä ei tarkoita sitä, että Kingdom häviäisi vertailun myös ihmisistä kertoville elokuville, tv-sarjoille, ajankohtaisohjelmille ja uutisille. Raaka tunnelataus ansaitsee paikoin jopa kyyneliä, vaikkei tarina perustelisi semmoisia.