Oletko koskaan toivonut, että Disney-aikuisille tehtäisiin lobotomia? Disneyn 100-vuotisjuhla-animaatio Toive (Wish) tekee sinusta tarinan roiston, mutta toisaalta roiston näkökulma perustellaan yhteiskuntarauhalla, ja roisto sallii lasten haaveilla Disney-tyyliin. Samaan aikaan sankarit kerjäävät lobotomiaa vajaalla tai vajakkimaisella asenteellaan.

Toiveita pohtivasta miehestä tuli velho, josta tuli kuningas. Hän lupaa toteuttaa toiveet siten, että hän silpoo ne sieluista ja harkitsee jatkoa. Odotellessaan alamaiset eivät muista, mitä he toivoivat, joten jos kärsimättömyyttä esiintyy, se on yleistä tylsistymistä.

Rahvaalta on siis viety heitä ajava voima tavalla, joka sallii katsojan pitää roistoa vertauksena mistä tahansa vastustamastaan diktaattorista (Stalin, Bezos, Orpo). Kukaan ei kuitenkaan pakota tähän, tai ainakin tilanne oli se alunperin. 17-vuotiasta päähenkilöä Ashaa ei ole silvottu, mutta hän ylistää kulttuuriaan laulaen ja tahtoo velhon oppitytöksi. Nauroin ääneen sille tiedolle, että Ashan 100-vuotias vaari odottaa yhä jännityksellä toiveensa toteutumista - tietämättä mikä se on. Nyt on hyvin eletty elämä! Tämän käenpesän jokainen asukki ansaitsisi tyynyä naamaan intiaanilta.

Asha pettyy rakkaan diktaattorin sanamuotoihin ja menee metsään. Taivaalta tippuu pehmolelutähti, joka täyttää toiveita Disneyn tyylillä: "When You Wish Upon a Star". Ja se siitä, pitkälti. Kuukauden päästä en takuulla muista, miten satu jatkuu. Teoriassa kaikki on nyt mahdollista, ja näemme puhuvia eläimiä ja sieniä, mutta unohda Aladdinin lampun henki, Tuhkimon ja Pinokkion kertaluonteiset toiveenjytkyt ja prinsessa Peachin mopopöksyt: tähti, Asha ja kiintiöelukka päättävät hiiviskellä koijatakseen roistoa, joka ilmeilee ilkeämmin. Vai niin.

Mainostetusti leffan tekemiseen meni sata vuotta. Prinsessamusikaali toivetähdellä on selvää Disneytä. Vanha piirrostyyli yritetään parittaa tietokoneanimaation kanssa. Silti kysyn: mitä leffa luulee tekevänsä? Tuore lyhytelokuva Once Upon a Studio on yhtä virallinen 100-vuotisjuhlajuttu. Se lypsää nostalgiaa kivasti heittämällä tuttuja hahmoja yhteen, leffan harrastaessa samaa "hienovaraisemmin". Toisinaan kierrätetty taidesuunnittelu on helppo sivuuttaa, mutta aika ajoin jotakin isoa lyödään fanin naamalle kuin Amaryllixin turska. Esimerkki: tässä on ilman syytä Peter Pan, joka ei ole Peter Pan, vaan joku lentelemisestä... toivoja.

Asha on värikoodattu tummaksi Rapunzeliksi. Kun hän saa taikasauvan, hänet värikoodataan tummaksi Tuhkimon haltiakummiksi. Hänen seitsemän kaveriaan ovat virallisesti mukaelmia Lumikin seitsemästä kääpiöstä, joten ehkä Asha on vastaava nimi kuin Coal Black vanhassa Lumikki-parodiassa. "Isi, onko Asha Rapunzel, haltiakummi, Lumikki, velhon oppipoika vai Aladdin?" "Lapseni, hän on niitä kaikkia." "Isi, onko Asha Michael Jackson?"

Laulut ovat tuoreita tekoälytestejäni ala-arvoisempaa takeltelua lukuunottamatta pahiksen kivaa kukkoilua ja nerokasta riimiä "wish is this" vai oliko se "this is wish". Visuaalista tyyliä tylytän lähinnä valittamisen ilosta. Tyyli ei tule tarinan tielle. On ilmeitä: mm. ääninäyttelijä Chris Pinen maneereita on selvästi hyödynnetty. Ehkä visio on jopa komea kankaalla ja 3D:nä. Kotona vein välillä naamaa lähemmäs telkkaria, kun olin näkevinäni 90-luvun yksinkertaista Pixar-muovia. Yleisestikin leffa on komeampi pysäytyskuvissa, koska nuken tunnistaa nukeksi, vaikka se olisi maalattu ja pultattu "simuloidun maalauksen" eteen. Tottumaton voi vastaavasti nipottaa vanhojen piirrettyjen ominaisuuksista, joten olennaista on vain se, ettei impressionismi viettele, kun katsomme kerronnallisesti kyseenalaisista syistä seitsemää (7) seitsemään kääpiöön viittaavaa ei-kääpiötä, jotka eivät yhteensäkään (esim. kaikki ilmeet huomioiden) ole yhtä persoonallisia kuin yksi (1) kääpiö.