Jeffrey Wrightin näyttelemä Monk on kärttyinen professori ja kirjailija, joka ei tahdo olla "musta kirjailija" tai edes ajatella rotua. Hänen mukaansa mustin asia hänen romaanissaan on muste, mutta hänen vanhat ja tulevat työnsä yritetään lokeroida. Messuilla hän ei kiinnosta ketään, koska yleisö intoilee mustasta naiskirjailijasta, joka "käsittelee kulttuuriaan" eli kirjoittaa Jar Jar Binks -tason dialogia. Turhauduttuaan elämäänsä laajemminkin Monk kynäilee salanimellä parodian, jota valkoiset suvakit tietenkin rakastavat ilman ironiaa.

"Turhautunut kirjailija" on salanimi "elokuvista kertovalle elokuvalle", mikä todistetaan, kun American Fiction ottaa leffat puheeksi vähän väliä. Tällä kertaa en eksynyt ansaan, vaan koetan kunnioittaa käsikirjoitus-Oscarin voittajaa, koska lusin juuri läpi 12-vuotiaan kirjoittamat Rebel Moonit. On vähän terävää ja lisää terävästi lausuttua dialogia kulttuurin tilasta ja mököttäjien asennevammoista, joten kiva. Ajatusakrobatiaa vaatii se, mikä on kliseiden ja tekijöiden itsetietoisuuden suhde, mutta kiva että vaatii.

Kun Monk keksii kaavamaisen nyyhkytarinan gangsta-n-sana-hahmolleen, hän on juuri kohdannut professoreista kertovien satujen kaavaan kuuluvia tragedioita ja ihmissuhteen alun. Hänellä on särmikäs homoveli. Suuri osa leffasta sijoittuu rannan tuntumaan, koska "sydän on salaisuuksien syvä meri" tai jotakin. Jos leffa myöntää, että tasan tällaisella setillä voittaa palkintoja aina, varsinainen juoni niistä muista kliseistä ja enemmistön miellyttämisestä voi olla... palkinnon väärti.

Sivistynyt ja varautunut Monk örisee "yeah, matefaka" puhuessaan innostuneelle valkoiselle kustannustoimittajalle. Jos vitsin ensimmäinen, huvittava taso on näin sketsimäinen, tarkoittaa se sitä, että leffa myöntää omankin todellisuutensa olevan kärjistetty? Vai onko yksinkertaisuus yksinkertaisuutta? Onko millään väliä?

No: temppuilu myönnetään lopulta teennäisesti jos ei sietämättömästi. Leffaan on ns. kätketty pätevä loppuratkaisu. Jos leffa pitäisi siitä kiinni, lopetus sallisi motivoituneiden katsojien joko onnitella itseään tai jäädä pohtimaan kokonaisuutta tarkemmin, mutta idea johon viittaan on kehystetty pelkurimaisella selittelyllä. Joku toki onnistuu näkemään kaiken teemoja parantavana ironiana, mistä onnittelut. Teoriassa tämä voisi olla neljän tähden teos yhden oikolukukerran jälkeen - mutta sakotan jo sisäsiittoisuudesta puoli tähteä.

Teknisesti / pääpiirtein American Fiction on sujuva draama sympaattisista mutta epätäydellisistä ihmisistä. Kun humoristinen puoli alkaa saada muotoa, leffa ottaa hajuraon kamalimpiin professoreista kertoviin tumputuksiin, jotka löyhkäävät itsesäälille: Monk on tavallista pöhkömpi proffa ärsyyntyessään siitä, kun hän viimein menestyy. Saippuaoopperaa se on, kun satunnaisten sivuhahmojen simppeli pyörittely johtaa lämpimiin hetkiin, mutta saippua on työkalu, joka kehystää vitsit ja tukisi myös sitä puolitiehen jäävää sellaista.

Paikoin epäselvät painotukset jättävät 5% mahdollisuuden sille, että se on leffa eikä vain Monk, joka uskoo valkoisten kuluttajien nähneen mustia vain ghetto- ja orjadraamoissa. Jos vaadit selittämään mainitun mustan homon ja leffan satunnaisten mustien Emmerdale-hahmojen tarkat funktiot, niin nostan todennäköisyyden 10 prosenttiin.