Mestaritaktikko Napoleon Bonaparte fiksoituu satunnaiseen akkaan. Rakkaus saavuttaa täyttymyksensä, kun juhlakalu pökkii pyllistävää vaimoa kolmisen sekuntia kuin pieni orava. Jatkossa Napoleon on taipuvainen unohtamaan taktiikat, jos on pakko käydä tarkistamassa, kenen kanssa akka säätää. Muut pösöt ja pulliaiset ovat möykkääviä apinoita, ja monet musiikkivalinnat ovat farssimaisen pompöösejä, joten mukaan sopisi myös ABBAn "Waterloo" & Heikki Silvennoinen saattaisi tehdä pääroolissa jopa parempaa työtä kuin Joaquin Phoenix.

Ridley Scottin Kummeli Stories: Napoleon on mielenkiintoinen leffa, muttei historian kommentoimisen vaan tekijöiden järjenjuoksun vuoksi. Teos on kuin kahden näyttelijän lavateatteria, josta tehtiin spektaakkeli räiskyvillä taisteluilla, joita tuetaan löyhillä viittauksilla suurvaltapolitiikkaan. Teoriassa näemme menestyvän kenraalin juonivan itsensä keisariksi, mutta käytännössä cosplay-pönöttäjä keksii räiskiä kaikkea tykillä & sitten se pyörii rappuset alas ja löytää itsensä valtaistuimelta. Visio toimii? Kerronnallisten aukkojen kuittaaminen farssilla on sukua sille, kuinka lavateatteri voi lyödä visuaaliset puutteensa leikiksi muuttumatta puhtaaksi komediaksi.

Ensimmäinen ajatukseni autistisesti mongertavasta tyhjästä perunasäkistä nimeltä Phoenix oli se, että istunnosta tulee pitkä. Ehdin nimenomaisesti tiuskia, että olisi kiinnostavampaa nähdä kaikkien historiallisten henkilöiden hihittelevän kuin Tom Hulce Mozartina, jos vaihtoehto on myyttien purkaminen mökötyksellä - mutta sittenpä aloin aistia Amadeus-leffan logiikkaa, löyhästi.

Traileri vaihtoi kaksi tylsää mieskatsojaa kolmeen tylsään naiskatsojaan kertomalla, että keisarinna Joséphine on suurmiehen sielu kuten kaikki vaimot koskaan. Akka on tyhjän pantti, joten asiayhteys on vähemmän kliseinen. Se ajatus, että nylkyttävää oravaa voisi katsella, kunhan se on rikas, tosiaan on sielukasta muuhun verrattuna, muttei ehkä vielä wokea? Napoleon itse vaikuttaa törmäilevän historiaan tajuamatta mistään mitään, mutta ajan mittaan sivumaininnat kyllä myyvät tietyt perusasiat kuten äijän valtavan egon.

Rytinä ajaa asiansa. Se ei ole strategiapelaajan joulu, mutta on se arkivapaa, kun Napoleon nöyryyttää puolivälissä vihollista, joka hyökkää jään yli. Tarvitaan vain ripaus hyvää tahtoa, niin kunnioitamme Napoleonia taktikkona. Toisaalta saattaa olla elämyksellisempää ajatella asia niin, että joskus strategia "menkää vaikka tuonne" johtaa sattumalta voittoon, kun taas toisella kerralla puoli miljoonaa omaa miestä saattaa hukkua jonnekin, uppistakeikkaa. Lavateatterissa tuo olisi täysin looginen tyylivalinta, jos elämyksen mainostettu ydin olisi se, että joku Silvennoinen lukee ääneen Napoleonin rakkauskirjeitä kolmen sekunnin panolle.

ABBAa ja Silvennoista kiistattomammin visioon sopisivat: peräpukamat. Napoleon kärsi niistä. Ne saattoivat vaikuttaa Waterloon taisteluun. Scott sensuroi idean, koska hän piti sitä häiritsevänä. Se vika Scottissa on. Hän ylpeilee sillä, että hän ymmärtää kaupalliset realiteetit niin hyvin, että hän on aina valmis poistamaan tarinasta tarinan (mm. Kingdom of Heaven, Hannibal). Ymmärsin Scottia teoriassa, kun luulin tämän olevan vakava teos, mutta tähän nimenomaiseen visioon istuisi "suhteellisen hienovarainen" huipennus, jossa omaa persettä ajatteleva suurmies käy suurimman taistelunsa persettään vastaan maailmansa romahtaessa. Scott vain esittää Waterloon taistelun. Senkin vain katsoo, vaikka kestoa on. Homman pointti jää hämäräksi, kun suurmies on luokiteltu mulkuksi jo ensimmäisen 5 minuutin aikana.