Monissa mainoskuvissa lukee D*cks, joten maistapa tätä: Boratin ja Brünon ohjaajan Larry Charlesin uusin komedia on niin härski, että nimikin sensuroitiin kahdesti. Alkuperäinen nimi on Fucking Identical Twins, mikä tarkoittaa sitä, mitä veikkaat. Leffa perustuu lavamusikaaliin.

Tarina on lähes täysin heteroseksuaalinen. Craig ja Trevor ovat menestyneitä myyntimiehiä, joilla on isot penikset ja menekkiä isorintaisten naisten kanssa. He rakastavat rikasta heteroelämäänsä; he palvovat itseään kuin peilikuvaansa seksin aikana tuijottava Amerikan psyko. Jotakin elämästä puuttuu? Kun he tapaavat, toisella on pitkä tukka ja toisella lesboletti, mutta he oivaltavat olevansa syntymässä erotetut identtiset kaksoset.

Ansa vanhemmille -skenaariota mukaillaan. Kaksoset soluttautuvat toistensa elämiin juoniakseen vanhempansa takaisin yhteen. Hommaa hankaloittaa se, että isä on homo ja äidin tussu putosi jo. On absoluuttisesti täydellistä, että vanhempia näyttelevät Nathan Lane ja Megan Mullally, mutta muusta voidaan keskustella. Heillä luultavasti on hauskaa, mutta jotenkin aloin sääliä heitä, kun katsoin pilalle menneitä kohtauksia lopputekstien aikana?

Ensimmäisen vartin ajan olin vision lumoissa. Yksi musikaalinumero esittelee superheteroiden reteyden. Toinen parodioi "minä tahdon" -biisejä siten, että pojat ulisevat samassa huoneessa synkronisoituina, kuinka he tahtoisivat löytää jonkun täsmälleen kaltaisensa. Poikien ulosanti tiivistyy sanaan hopsansaa, ja alkutekstit painottavat näyttelijöiden olevan urheita homoja, jotka näyttelevät heteroita, joten olisi haastavaa missata se vitsi, että "tätä homot heteroista ajattelevat".

Huumori edustaa tyyliä, jossa Urho Kekkosta kutsutaan Purho Pekkoseksi, koska: ehehe. Avoimen tekohauskuuden tehtävä on nostaa älyvapaa tarina kritiikin yläpuolelle, mikä on täysin mahdollista musikaaleissa, mutta osuvimmat sävelet pakkaantuvat alkuun. Siispä aloin kasvavissa määrin toivoa, että leffa tarinankerronnan perinteitä edes löyhästi mukaillen kehittää selkeää perusideaa itsekkäiden juppien geneettisestä viehätyksestä.

"Ansa vanhemmille" vaikuttaa hyvältä idealta, kunnes pojat unohtuvat kyyläämään taustalle vanhempien vetäessä omaa show'ta. Lanen lempeä luottokarisma ja lässyttävän Mullallyn motivoitunut yritys tehdä uransa surkein suoritus viehättivät itseäni, mutta jos leffa välttämättä haluaa vanhempien olevan haudanryöstäjiä, joilla on mutanttilemmikkejä, leffan pitäisi kyetä Pienen kauhukaupan hammaslääkärikohtauksen kaltaiseen manifestiin. Sekään biisi ei ole Mozartia, mutta se kohtaus on elävää kuvaa, mikä on melko hyvä tapa myydä satunnaiset aivopierut ominaisuuksina.

Veljesten pomoa näyttelevä Megan Thee Stallion on osa alkupuolen osuvuutta. Tiedän tämän muodokkaan muikistelijan lähinnä tästä ja She-Hulk-sarjasta, joten ajattelen häntä pelastusliiveinä, jotka estävät heterokatsojia uppoamasta liian syvälle. Myöhemmin, mutanttilemmikkijuonta seuratessa on vaikea ajatella muuta kuin loppuelämänsä suuntaa. Vitsi- ja musiikkipuolella on pieniä osumia loppuun saakka ja provokaatiot ovat kirpeitä, mutta 80 minuutin sketsi ehtii tuntua ylipitkältä. On pakko myöntää yksi tähti bonusta silkalle röyhkeydelle.

Pääosapojat ja idean isät Aaron Jackson ja Josh Sharp eivät ole identtisiä, mutta Sin With Sebastian -tyylinen Jumala käskee vain uskomaan.