"Ysk, köh. Tillsammans..." kähisee synkän mediaimperiumin kriitikko kuolinvuoteellaan. Vasta kun hänen omaisuuttaan lapioidaan uuniin, joku bongaa Kimpassa-DVD:n, jonka kriitikko katsoi kerran vuodessa onnellisina aikoina, kun jopa ruotsalaiset draamaohjaajat kykenivät sulattamaan jäisen sydämen.

Alkuperäisteos kertoi vuoden 1975 hippikommuunista, jonne perheenäiti muutti kriisitilanteessa. Asianomaisilla oli vasemmistolaista filosofiaa ja satiirimaisia vaikeuksia keskittyä olennaiseen ja edistää mitään. Erityisen vetoava hahmo oli Göran, joka oli liioitellun kiltti ja vapaa itsesuojeluvaistosta, koska hän aidosti rakasti ihmisiä. Itsekin tahdon kaikille hyvää, vaikken voi sietää ihmisiä varsinkaan ryhmissä, mikä on vain esimerkki ristiriidoista, jotka koin kiehtovina. Yleisemmin ajatellen toista kertaa ohjaava Lukas Moodysson tuntui ymmärtävän ihmisiä poikkeuksellisen hyvin, mikä sitten teki kohahduttavaa siitä, kun hän samoilla vaistoilla löi sydämiimme reikiä Lilja 4-ever -elokuvallaan.

Jatko-osa menee vuoteen 1999. "Kommuunissa" elävät yhä Göran ja Klasse. Solidaarisuudesta pidetään kiinni. Kommunikointi erektioista on sallittua. Tiskaamaan pojat eivät ole oppineet, mikä johtuu ekologisista huolista. Tämä hymyilyttää heti. Jos leffa tahtoisi olla esim. katsomiskelpoinen uusille katsojille, se voisi kehitellä skenaarion, jossa kommuunia laajennetaan tulokkailla: ehkä nuorukaisilla, ehkä eri tavoin kulahtaneilla hipeillä. Sitä Görankin toivoo, mutta leffan ratkaisu on kutsua vanhat tyypit illanviettoon. Kylkeen mahtuu löyhää vihjettä tulevaisuudesta, mutta leffa ei tahdo olla liian kätevä. Siinäkin se lievästi epäonnistuu.

24 vuodessa ihmiset muuttuvat ja eivät muutu: jokainen riittävän ruttuinen tietää jo olennaisen. Klasse unelmoi yhä Lassesta. Göran tapaa mielellään entisen tyttöystävänsä Lenan, jolla on 24-vuotias tytär. En ole varma, olenko katsonut ykköstä sen jälkeen, kun nostin sen vuosikymmenen vaikuttavimmat -listalle, mutta Lenan itsekkyys taisi alleviivata Göranin alttiuden hyväksikäytölle. Nyt Lena on viettänyt 24 vuotta "psykoosissa". Ehkä hän toipuu mielisairaudesta itsetietoisesti, tai ehkä kaikki (tällä planeetalla) hourivat yhä oudommin illan pimentyessä.

Eräs neito paljasti luonnontilassa olevat kainalonsa vanhan DVD:n kannessa ja leffassa alapäänsäkin. Se, että hän on nyt porvarillinen taiteilija (tai jotakin sinnepäin) on riittävän hyvä vitsi, kun hän osoittaa maireutta ja pikkumaisuutta - ja ajellut kainalot vilahtavat. Valitettavasti leffa hourii karvoista suorempaankin taas. Tissien vilautusta teinille vuonna -75 käsitellään vastaavasti. Tätäkö nämä naiset ovat tehneet 24 vuotta putkeen, vai onko psykoanalyysi tarkoitus kohdistaa ohjaajaan?

Erästä vierasta ei tunne kukaan, vaikka hän tuntee muut. Toisen äijän rinnassa kytee yhä "aatteen paloa", mikä hauskasti sähköistää leffan harkitussa välissä: äijä katuu kommunismia kuin äärioikeiston aivopesemänä, joten hän vaatii Stalinin kieltämistä, vaikka paikalla on keskiluokkaista väkeä ja pari pöllähtänyttä ituhippiä, jotka syyllistyvät stalinismiin yhtä todennäköisesti kuin amerikkalaiset kristityt kristillisyyteen. Vastaavan lausunnon on esittänyt jokainen itseään kunnioittava 15-20-vuotias, joka on hurahtanut johonkin.

Tarina saakin jäädä löyhäksi, mutta ei tässä varsinaisesti ole teemaakaan, koska millä tahansa porukalla voitaisiin käydä läpi luokkakokoustyyppiset jutut. Persoonallisin piirre on Göran, sillä kun vieraat saapuivat ja kaikki olivat arkisen nihkeitä, tsemppasin ihmiskuntaa Göranin silmin, kun taas esimerkiksi tuore The Curse -sarja vie ajatukset ihmisvihan suuntaan repiessään huumoria nihkeydestä, vaikka senkin tarinan hahmot tarkoittavat hyvää & ironiaan molemmat tarinat tähtäävät. Leffa on ihan kiva oheistuote. Leffa on korkeintaan osiensa summa. Tippa kävi silmässä, mikä on minimivaatimus.