Provosoiduin mainoslauseesta "tämä ei ole satu". Leffa jatkaa: on tarinoita ritareista, jotka pelastavat hädänalaisia neitoja, mutta tämä ei ole se tarina... Osaavatko tekijät selittää, mitä he tarkoittavat vuonna 2024, vai onko kopioiden kopioiminen korruptoinut näinkin simppelit asiat? A: se on satu, kun satuprinsessa ottaa vastuuta. B: jokainen satuprinsessa ottaa vastuuta nykyään. Siitä olisi kohteliasta varoittaa, ettei leffa ole satu, jos päähenkilö olisi kiljuva parturikampaaja, joka tahtoo tulla pelastetuksi ns. konservatiivisesti. Korvissani leffan iskulauseet kuulostavat vastaavalta autopilottiajattelulta kuin Maleficentin aloittanut repliikki "olipa kerran hyväntahtoinen keiju, jonka nimi oli Pahantahtoinen".

Kriitikoiden yleisin sanavalinta on "klisee", joten sääli meitä, vaikka tekisimme nykyään liikaa tekoälyvertauksia. Mielestäni teema on kiintoisa, kun aidosti pohdimme tulevaa. Tekoäly on lapsenkengissä, mutta Netflix on tehnyt päätöksiä tilastojen avulla, joten tekoäly varmasti kiinnostaa heitä. Jos tekoälyltä tilaisi kepeää viihdettä Game of Thrones -mausteilla, kertoisiko sekin tarinan karun pohjolan punatukkaisesta perijättärestä, joka ruskeatukkaisen pikkusiskonsa kanssa lähtee etelään tapaamaan selkeää nilkkiprinssiä, josta hän aluksi hieman pitää, mutta sitten on yllätyskäänteen ja lohikäärmeiden vuoro? Tekisikö tekoäly prinsessan isästä Ned Starkin ja Robert Baratheonin täsmällisen välimuodon?

"Yllätyskäänne" on leffan perusidea. Neito yritetään uhrata lohikäärmeelle, mutta hän pistääkin hanttiin dragonin dungeonissa. Epäolennaisuudet kuten ihmissuhteet ja dialogin saa hetkeksi unohtaa. Jos ja kun pidämme Millie Bobby Brownista, saamme takuulla jotakin irti siitä, kuinka hän jo ilmeillä kertoo sadun, jossa sivistynyt ja hyväntahtoinen prinsessa on loogisesti sen verran rutinoitunut kermaperse, että hän järkyttyy aidosti ja siis tunnistettavasti karaistuukin. Nyökyttelin aikanaan, kun Martin Freeman palkattiin Bilboksi, mutta oksensin suuhuni, kun muistin Freemanin pönötyksen vastaavassa tilanteessa, johon Bobby nyt uskoo. Leffa on puoli tähteä lyhyempi kuin Smaugin autioittama maa.

Lohikäärme on rutiinituote tehosteena, mutta ääninäyttelijä kähisee siitä jonkinlaisen hahmon. Keskivaiheilla ohjaaja oikeaoppisesti pelaa tilanteen ja/tai budjetin rajoitteilla ja pitää huomion Bobbyssa. On pimeää kiveä ja "ryöppyävää kultaa", joten sanotaan iik ja lumoudutaan kohta, kun hiljaista hetkeä superyllättävästi höystetään bioluminesenssilla. Huokaus. Simppeli selviytymistaistelu olisi saanut korvata loputkin palatsijuonesta. Tilanteiden rajaaminen on tapa myydä mikä tahansa klisee merkityksellisenä.

Leffa vielä paranee, jos ajattelemme lohikäärmettä vertauksena Netflixistä, jonka kynsistä Bobbyn olisi jo päästävä; tai ehkä loppuvuoden The Electric State lyö jauhot suuhuni.


"Olen neito. Olen hädässä. Osaan hoitaa tämän", sanoi Disneyn parturikampaajamaisin naispäähenkilö toviin vuonna 1997. Se ei ole esimerkki siitä, miten tarinan pitäisi toimia, vaan siitä miten itsestäänselvää isomummon aikaisen "neito hädässä" -kliseen kommentoiminen on ollut koko elinaikani. Osuvampi nimi leffalle olisi Tulen ja jään laulu tai jotakin.