Adam Sandlerin Netflix-scifi yhdistelee juntti- ja snobielokuvien turhauttavia piirteitä. Lähes kaikki on selvää 15-30 minuutin sisällä, joten leffa selittää kaiken uudestaan, minkä lisäksi tarjolla on kuviokelluntaa ja laahaavaa dialogia, koska fiksu-scifin ohjevihossa käsketään antaa katsojalle aikaa oivaltaa universumin ja ihmissydämen salaisuudet. Leffa on vähän niin kuin Ensimmäisenä Kuussa, mutta jättihämähäkki selittää tarinan sulle.

Sandler näyttelee "maailman yksinäisintä miestä", joka matkaa syvälle avaruuteen tutkiakseen mystistä pilveä. Hämähäkki ilmestyy sukkulaan siteeraamaan vanhaa arvosteluani, jossa tällaista sankarillisuutta epäillään samaksi asiaksi kuin perheenisän katoamista autotalliin iltaisin. Käy järkeen? Hämähäkki on jo tarkkaillut ihmiskuntaa. Ufojen tai robottien analyysia varten koenkin kirjoittavani.

Hämähäkki on empaattinen. Se aistii sankarin naisongelmat ja tarjoaa seuraansa lohdutukseksi. Sillä on leveä perä. Käsittelin teemaa kattavasti juuri äsken, joten jo leffan aikana etsin uusia näkökulmia. Miten tämä on tarkoitus kokea? Olisiko mestari Stanley Kubrick haltioissaan, jos hän olisi nähnyt tällaisen heti 2001: Avaruusseikkailun ohjattuaan? On "täysin vastaavasti" lavasteiden pyörittelyä, hohhailua ja monotonisesti artikuloiva toiseuden edustaja, joten missä luuhaa uusin teoriani elämän tarkoituksesta?

Hämähäkki on tehostemuovia, mutta siitä voi löytyä hitusen provosoivaa ja/tai lumoavaa kutinaa, johon tällaiset tähtäävät. Sivuseikaksi toteutus jää, koska se on surkea henkilöhahmo. Kun se on vedellyt faktoja Sandlerin päästä ilman oikeutta, on myöhäistä inhimillistää sitä nutellapurkin kanssa tai väittämällä, että jokin juttu onkin sille oivallus. Se on elokuvamainen psykiatri, jollaisille on tarkoitus antaa vain yksi kohtaus, koska selitys ei ole satu.

Kysymme toki, onko hämis harhaa, mutta asialla ei ole merkitystä, koska myös Sandlerin hahmo on "elokuvaa". Mikä on virallisesti oikea reaktio jättiötökkään? No, varmasti kavahdat ja yrität tappaa sen, mutta jos et onnistu, oletkin närkästynyt kuin Roger Rabbitin seuraan pakotettu Eddie Valiant, kunnes yhteinen sävel löytyy. Niin samaistuttavaa! Joka ***** kerta.

Mikseivät tekijät ajattele itseään näissä tilanteissa? Olisi loputtomasti mahdollisuuksia. Päähenkilö voisi aidosti järkyttyä. Tieteeseen oletettavasti suuntautuneena hän voisi hitusen innostua ensikontaktista. Vaikka pohjavire on masentunut, eivät ristiriitaiset tunteet mitään pilaisi, vaan ne päinvastoin avaisivat väyliä painottaa olennaista. Jos Sandlerin hahmo on ehdottomasti liian masentunut ja/tai sekaisin puhuakseen ufoista tai harhoista esikunnalle, eipä se avaudu, koska kiistattomimmin hän on elokuvahahmo, jonka huomio on kliseiden viemisessä maaliin kätevästi.

Haukottelin leukani sijoiltaan. Elokuva on etäännyttävä kaikilla väärillä tavoilla. Etäännymme päähenkilön tuntemasta etääntyneisyydestä, koska seuraamme myös hänen vaimoaan Maan päällä ja vähän muuta. Kun hämis kaivaa päähenkilöstä takaumia, ohjaaja filmaa ne käyttäen puhelimeni mukana tullutta appia, joka kykenee 12 peilitalofiltteriin. En ole mitään mieltä keijupölystä enkä hipin t-paidalta näyttävästä tähtisumusta, koska koin vision kuolleeksi jo ennen niitä. Se, että tärkeää tehtävää suoritetaan tšekkiläisten voimin, saattaa olla laajempaa satiiria kuin ohimennen alleviivataan, olisihan meillä paljon sanottavaa myös universumia yksin pelastavasta Aku Hirviniemestä, mutta: Sandler ei ole Hirviniemi eikä tšekkiläinen.