Sehän on eeppistä, kun toimintajännärissä on kauhuroisto. Räjähdys vaatii heti 5 kertaa suuremman budjetin: jopa kirjaimellisesti, jos vaikkapa Lainkuuliaista kansalaista ja Saw-episodeja vertaillaan. Luonnosteltu hirviö kuten yliluonnollinen hypnotisoija voi tehdä epätoivon tunteista vuoristoratamaisia, realististen toimintaroistojen vain muistuttaessa eduskuntavaalien kaukaisuudesta. Jos rahaa löytyy, kannattaa siis demonisoida eläin tai hihhuli ja pitää rahvas kiinni sirkushuveissa. Verottaja korvaa tappiot.

William Fichtner oletettavasti osaa tehdä muutakin kuin pönöttää semikarismaattisesti, mutta siitä hänet tunnetaan. Hilpeästi hän putkahtelee esiin ylimielisenä hypnootikkona, jonka ei tarvitse edes taskukelloa heilutella: parilla sanalla hän alistaa muut orjikseen. Jeditemput tepsivät vain heikkopäisiin. Mestari Ben Affleck näyttelee tyttärensä menettänyttä kyttää, joka on universumin ainoa toivo. Hän oivaltaa, ettei se ole salaliitto, kun kollegatkin alkavat harrastaa itsemurha-altista rötöstelyä - vai onko?!

Valitettavasti jo varhain vahvistetaan, että kaikki hypnotisoijat ovat yliluonnollisia. Affleck seikkailee jatkossa Alice Bragan näyttelemän sellaisen kanssa. Braga ei ole yhtä kova kuin Fichtner, sillä hän ei voi kumota Fichtnerin tekoja, mutta hänkin hallitsee kaikkea paitsi Affleckin Oscar-palkittua mieltä. Näillä main aloin kaivata mainittua demonisointia. Olisipa roistolla Disney-viikset, silinterihattu ja ranneliike kuin Taika-Jimillä. Miksemme voi elää vähän? Kun leffa oli vastannut kysymykseen, kysyin saman uudestaan. Taika-Jim, Taika-Jim!

Affleckin tarvitsee vain kurtistaa otsaa mietteliäänä tai hitusen aukaista suuta näyttääkseen imbesilliltä, kun hahmo nielee yhä uusia selityksiä. Muutkin pikkujutut sallivat muistella kaiholla digitaalista aikaa edeltäneitä rehellisiä virheitä, joita ei oikaistu jälkituotannossa. Toisaalta ajatus johtaa erikoiseen antikliimaksiin. Tarina on 80 minuuttiin puristettu yhdistelmä kymmentä elokuvaa, joten laatu ei yllätä, mutta kun käänteitä tulee ja tulee, aloin kiusallisesti ymmärtää, miksi Affleck erehtyi uskomaan tähän. Tasan sen verran tarttumispintaa tässä on, että alussa on kiva ihmetellä elämän turhuutta Affleckin ilmeen ehdoilla.

En listaa, mistä kaikki on kopioitu, ja useat kliseet ovat yleisiä, mutta suuntaa-antavasti maalailen, että samaan aikaan kun hypnoosilla hallitut ihmiset ja sillä luodut harhat tekevät tästä köyhän miehen Inceptionin, sielun palasia jahdataan Sauronin ja Voldemortin tyyliin. 80 minuutissa. On alati uusia konsepteja ja hahmoja, eikä montaa sekuntia aikaa kiintyä mihinkään.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Robert Rodriguez. Epäilin syylliseksi tulokasta, joten yllätyin, mutta jälkiviisastellen asia on selvä. Lapamatokaan ei tekisi Rodriguezista sisällökästä, joten nyt kun hän yrittää pelata odotuksilla ja käänteillä, leffa näyttää geneeriseltä kuin Marvelin tv-sarjat eli keskitason kiintiörymistely ei suinkaan ole häpeällistä. Hänen aiemmista kiiltokuvistaan ja kärkevistä sketseistään päätellen hän tuntee vahvasti, mutta tämäkin teos osoittaa, ettei hän ymmärrä, mikseivät tunteet avaudu automaattisesti ulkopuolisille, olipa hänen myytävä traumatisoitunut perheenisä tai Danny Trejo seksikkäänä toimintasankarina.