Wes Andersonin uusin on turhauttavaa katsottavaa useimmille tällä planeetalla. Ristiriitojen määrä pitää hereillä soveliaasti kieroutuneen, mutta on tympeää ryhtyä järjestelemään ajatuksiaan. Yksinkertaisimman tulkinnan leffa antaa lähes valmiina: Andersonilla on maneereitaan tukeva asetelma, mutta tarina uupuu, joten osa leffasta keskittyy myöntämään, ettei leffassa ole järkeä.

Asteroid City on kylä aavikolla 1950-luvulla. Enimmän aikaa leffa näyttää pehmeästi maalatulta kyltiltä, joita näet ennen aavikkokylää 1950-luvulla. Paikalle kerääntyy nuoria älyköitä, sillä pian on mahdollista todistaa tähtitieteellistä ilmiötä. Keskiössä on neljän lapsen isä ja tuore leski. Hän on myös valokuvaaja, joka inttää, että hänen kuvansa valmistuvat aina. Ehkä jopa väkisin? Kehyskertomus paljastaa, ettei Asteroid City ole totta vaan näytelmä, jonka tekemistä dokumentti seuraa.

Vaikka valitan tauotta taiteesta kertovasta taiteesta, mikään ei saa itseäni uskomaan, että kehyskertomus näytelmästä on alkuperäinen perusidea. Asteroid City -osuus on visuaalisesti ja teemoineen perus-Andersonia. On parikymmentä niminäyttelijää. Huumori lähtee jäykistä kuvakulmista. Joskus miljöötä kuvaillaan "yhdeksi hahmoista", ja kirkas aavikko taustalla posahtelevilla ydinpommeilla on sitä. Jos teennäinen, sekava, eri kuvasuhdetta käyttävä kehyskertomus mitään selventää, niin sen etteivät aidot näytelmät toimi siten kuin Asteroid City.

Valokuvaaja töksäyttää lapsilleen, että äiti muuten kuoli kolme viikkoa sitten. Siinä on sekä kärjistettyä huumoria että inhimillisyyttä, kun aiheeksi otetaan maailmaa nähnyt isä ja älykäs esikoinen, jotka hautaavat tragedian naama peruslukemilla, ja pienet tytöt, jotka eivät ymmärrä mitään. Retroscifi eli pienet keksinnöt ja ns. tähtitiedettä seuraavat hallituksen juonet korostavat (tai voisivat korostaa) sitä, kuinka tosielämänkin kaaos lähinnä väsyttää tietyssä mielentilassa. On muitakin tapoja projisoida tilanne mieleisekseen. Lisätietoja ei tarvita. Yleisluontoinen suunta tapaa olla hyvästä, mutta sitä Anderson ei keksi, joten legendaansa uskoen hän liimaa päälle uusia tasoja eli ruikuttaa alastaan.

Esimerkiksi se, että valokuvaajan fiktiivinen näyttelijä käy taustatarinassa toteamassa näytelmän kirjoittajalle, ettei hän vieläkään ymmärrä näytelmää, on monimerkityksellisyyden multihuipentuma, jos niin sovitaan! Ehkä Andersonin sivupersoonallisuudet keskustelevat. Ehkä kyseessä on ateismiaan mainostaneen hahmon lausunto Jumalalle (vaikka se ei siis ole hahmo, vaan hahmon fiktiivinen tulkitsija, joka puhuu Jumalan korvikkeelle). Ensisijaisesti kehyskertomus on absoluuttista paskaa. En voi sietää näitä tilityksiä, ja tämä on tökeröin aikoihin. Kehyskertomus kieltää ottamasta hyviä kohtauksia niinkään vakavasti kuin ottaisit nahistelun Muumilaaksossa.

Näin sivusilmällä otsikon, jonka mukaan joku sankari näkee leffan vertauksena tekoälyn vaaroista taiteelle. Jo ennen sitä harkitsin hieman erisävyistä lausuntoa, koska Andersonia karkeasti kopioivat tekoälyvideot olivat viime vuoden meemejä. Koska Asteroid City pilaamalla pilaa perustason draaman, on turha itkeä, jos The Grand Budapest Hotelin kerran katsonut pulliainen ottaa mieluummin tekoäly-Andersonin James Bondin kuin aitoa Andersonia.

Pulliaisille ei kelpaa myöskään Charlie Kaufmanin Adaptation - minun versioni, mutta taidemärehtijöille se on kaikkea mitä Asteroid City ei ole kuten intiimi, rehellinen ja oikoluettu.