Saxon : Hell, Fire and Damnation
Brittihevin pioneeriryhmä Saxon on aina jäänyt isompiensa varjoon. Siinä missä vaikkapa Iron Maiden ja Judas Priest täyttävät suuria areenoita ja myyvät roppakaupalla levyjä, on Saxonin kohtalo pienemmällä näkyvyydellä puurtaminen. Rakkaus lajiin on kuitenkin pitänyt ryhmän aktiivisena lähes 50 vuoden ajan eikä loppua näy. Keikkalavoja kierretään edelleen tiiviisti ja uutta musiikkia pistetään pihalle säännöllisesti. Yhtyeen uusin albumi "Hell, Fire and Damnation" onkin tekijöidensä järjestyksessään 24. studiokiekko.
Hell, Fire and Damnation on monellakin tavalla tyypillinen Saxon-platta. Bändi luottaa riffivetoisessa hevimetallissaan melodioiden sekä jämerän junttaamisen voimaan. Kaiken yllä pauhaa Biff Byfordin tunnistettava ääni, jota kuunnellessa olo on kuin kotiin olisi tullut. Suorittaminen on jämäkkää eikä missään ole sinällään mitään vikaa. Mutta sitten toisaalta. Albumi alleviivaa osuvasti myös sitä, miksei bändi ole lajityypin terävimpään kärkeen koskaan kivunnut. Tarjolla ei oikeastaan ole mitään, mikä erottaisi Saxonin edukseen muusta hevimassasta. Ei ikonisia heviriffejä, ei klassikoksi luettavia kappaleita.
Ongelma olisi suuri, jos musiikin perusta ei olisi näin vahva. Vaikka kymmenen kappaleen joukosta on hankala useammankaan kuuntelukerran myötä nimetä yksittäisiä huippuvetoja, pyörittelee kiekon mielellään lävitse. Albumikokonaisuus soljuu mainiosti, rokkaava meininki maistuu ja jonkinasteisesta tasapaksuudesta huolimatta yhtye vakuuttaa. Takominen on myös tuotannollisesti jämäkästi toteutettua. Jos jotain irtovetoja haluaa esille nostaa, niin kannattaa napata kuunteluun mainio nimikkokappale, yksinkertaisuudestaan huolimatta tarttuva There’s Something in Roswell sekä albumin komeasti loppuun kiihdyttelevä Super Charger.
On jo sinällään kunnioitettavaa, että ikämiesluokkaan kuuluva yhtye tekee edelleen näin verevää hevimetallia. Vaikka ilmeisistä puutteista voisi rokottaa vieläkin reilummin, ei tälle ole tarvetta. Hell, Fire and Damnation on kiekko, jota kuuntelee ilokseen. Saxon on edelleen tiukassa iskussa.
Hell, Fire and Damnation on monellakin tavalla tyypillinen Saxon-platta. Bändi luottaa riffivetoisessa hevimetallissaan melodioiden sekä jämerän junttaamisen voimaan. Kaiken yllä pauhaa Biff Byfordin tunnistettava ääni, jota kuunnellessa olo on kuin kotiin olisi tullut. Suorittaminen on jämäkkää eikä missään ole sinällään mitään vikaa. Mutta sitten toisaalta. Albumi alleviivaa osuvasti myös sitä, miksei bändi ole lajityypin terävimpään kärkeen koskaan kivunnut. Tarjolla ei oikeastaan ole mitään, mikä erottaisi Saxonin edukseen muusta hevimassasta. Ei ikonisia heviriffejä, ei klassikoksi luettavia kappaleita.
Ongelma olisi suuri, jos musiikin perusta ei olisi näin vahva. Vaikka kymmenen kappaleen joukosta on hankala useammankaan kuuntelukerran myötä nimetä yksittäisiä huippuvetoja, pyörittelee kiekon mielellään lävitse. Albumikokonaisuus soljuu mainiosti, rokkaava meininki maistuu ja jonkinasteisesta tasapaksuudesta huolimatta yhtye vakuuttaa. Takominen on myös tuotannollisesti jämäkästi toteutettua. Jos jotain irtovetoja haluaa esille nostaa, niin kannattaa napata kuunteluun mainio nimikkokappale, yksinkertaisuudestaan huolimatta tarttuva There’s Something in Roswell sekä albumin komeasti loppuun kiihdyttelevä Super Charger.
On jo sinällään kunnioitettavaa, että ikämiesluokkaan kuuluva yhtye tekee edelleen näin verevää hevimetallia. Vaikka ilmeisistä puutteista voisi rokottaa vieläkin reilummin, ei tälle ole tarvetta. Hell, Fire and Damnation on kiekko, jota kuuntelee ilokseen. Saxon on edelleen tiukassa iskussa.
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti