Tekoälyllä luodut videot ottivat valtavan harppauksen tällä viikolla. On ironista katsoa tuore eli 2-50 vuotta vanhaa logiikkaa edustava algoritmimainen elokuva tekoälyn oikeuksista. En ole ainoa, joka olettaa kuuntelevansa "ajankohtaista puheenvuoroa", vaikka yleensä scifivähemmistöt symboloivat jotakin. Sitten on se algoritmipuoli. Robotteja tai jo tekoälytyökaluja tosiaan voi puolustaa näin, että teet ihmisen aivoilla samaa soopaa kuin muutkin. Tälläkin viikolla on argumentoitu tyyliin "tekoäly tuskin kykenee esim. laadukkaaseen romantiikkaan, enkä tarkoita laadulla Twilightia". Twilight on sukupolven määritellyt romanttinen klassikko - traagisesti.


Robotit ovat taas tusauttaneet ihmiskuntaa ydinpommilla, joten eteenpäin kävellään. Terminator 2 keikautetaan nurin, sillä ihminen suojelee robottilasta. Idea on heti vaisumpi kuin A.I. - Tekoäly, joka panosti robottilapsen näkökulmaan. Terminator 2 ja The Matrixin jatko-osat tarjosivat oivaltamisen iloa osoittamalla vaiheittain, kuinka toiseuden edustajilla on sielu. The Creatorin isot ideat ovat päivänselviä: jenkit öyhöttävät, kun aasialaiset ja robotit kehtaavat elää sovussa.

Erityisen turhauttava on prologi. Päähenkilö esitellään Aasiaan soluttautuneena agenttina. Hänen paikallinen vaimonsa on raskaana. Oletettavasti hän tuntee kulttuurin hyvin, muttei ole aikaa oikeasti esitellä häntä tai mitään, kun amerikkalaiset sekoilevat. Piu piu! Nyt sankari on traumatisoitunut & nihkeä ihmisistä johtuen, mutta vuosia myöhemmin hän kuitenkin palaa Aasiaan kiusaamaan robotteja.

Sankarilla on robottikäsi. Ironisestiko? Ei. Menettääkö hän käden prologissa? Ei. Vaikuttaako käsi tarinaan? Ei. Tehdäänkö idealla muuta, sillä sehän oli dramaattista, kuinka robotteja myöskin ymmärtänyt I, Robot esitteli sankarin proteesin? Ei. Wikipedian avulla päättelin, että leffassa todennäköisesti on sivumaininta, jonka mukaan käsi liittyy kaunaan robotteja kohtaan.

Eräät robotit näyttävät Chappielta, mutta useimmat ovat ihmisiä, joilla on reikä päässä. He syövät ja ehkä jopa hengittävät. Ei ole erikoisia kykyjä tai ajatuksia lukuunottamatta lapsirobotin animejuttuja ja pakollista hoomoilasasennetta. Jos scifihirviöt ovat vähemmän eksoottisia kuin suomea oppinut virolainen, katsojalla on niukasti tilaa onnitella itseään tulkinnoista ja empatiasta.

Teen niin silti empatian suhteen. Ohjaaja ja kirjoittaja Gareth Edwards (Monsters, Godzilla -14, Rogue One) on pässi, mutta tuntuisi pahalta sanoa se hänelle, sillä hän tekee parhaansa. Elokuva on energinen. Edwards ei pelkää outoa huumoria eikä melodraamaa. Vaikka isoin visuaalinen idea tuo mieleeni korvaansa viilan työntäneen Roger Rabbitin, maailmanrakennus on yritteliästä. Se lumoaa, kun tulevaisuuden sotavehkeitä ei ehditä erikseen ihmetellä alituisessa kiireessä, mutta ohjauksen neuroottisuus tekee draamasta joutavaa.

Se kuulostaa ominaisuudelta, ettei ole selvää aina, kuoleeko ruudulla ihmisiä vai robotteja, mutta kun yksilöt ja yhteisöt jäävät luonnostelluiksi, hämärää on sekin, miten iso tragedia mikäkin joukkomurha tai viime hetken avautuminen on olevinaan. Onko palikkaroboteilla tunteet? Asiaa neuvotaan ajattelemaan, joten on. Toisaalta varhainen vitsi tekee heistä Star Warsin roger, roger -droidien tasoista hömppää. Lähinnä he ovat vaihtelua.

Budjetti on 80 miljoonaa dollaria. Tehoste-Oscarista kisaava teos näyttää isommalta, joten jos ihastelemme penninvenytystä emmekä siis edes kuvien ainutlaatuisuutta, kyseessä on jopa District 9 -tason saavutus. Mieleenpainuvin asia, jonka pääosassa nähtävä nepotismivauva John David Washington on urallaan tehnyt, on blondattu afro – ja sekin nähdään nyt. Ohjaajan viaksi tarttumapinnan puute menee. Usein ja vielä lopussakin funtsin, että "tämän leffan tahtoisin nähdä" ikään kuin olisin katsonut traileria.