Avaruusolennot näyttävät hieman realistisemmilta kuin Paavo Pesusienen esimies johtaja Rapu. Ne kommunikoivat hieromalla käsiä kuin pankkiiri. Niiden hallitusvastuu alkoi juuri, mutta yhteistyökykyiset ihmisporvarit asuvat jo taivaskaupungeissa, joissa hyvinvointialueen kumihanskabudjettia ei tarvitse itse miettiä. Köyhät voivat vaikka ampua itsensä tai tehdä sisältöä rapusomeen. Kun ei ole empatiakykyä tai edes tietoa siitä, kummalla puolella ihmisen sydän on, lienee hauskaa maksaa rahvaalle sukupuolielämän esittelystä & haastaa heidät oikeuteen, jos he teeskentelevät.

Nuorimies Adam harrastaa taidemaalausta. Kun luokalle saapuu uusi tyttö, poikahan sutii potretin ja lupaa majoittaa tytön perheineen äitinsä kellariin. Häh? Se tapahtui jo, hyväksy se. Nuorilla on kemiaa. Tytön pyynnöstä he koettavat "videoblogata" romanssinsa, mikä tapahtuu telepaattisen mokkulan avulla. Alle 100 minuutin leffa ei muuta tarvitsisi. Tyttö on selviytymistilassa. Poika on 1700-luvun romantikko. Toimipa suhde tai ei, tilataan tämä kanava?

Isoin heikkous on tv-sarjamainen rakenne. Teoriassa sarjoilla on aikaa ottaa rauhallisesti, mutta käytännössä monet pilottijaksot pikakelaavat päästäkseen alkuun. Siltä maistuu tämä leffakin, ja suunnasta voi olla montaa mieltä. "Toinen jakso" keskittyy talouteen muuttavaan rapuun, tai ainakin rapu korvaa blogaamisen tärkeimpänä häiriötekijänä.

Vertaukset ovat selkeitä ja niitä on useampi - joten ne ovat luonnosteltuja, koska aikaa palaa myös lakoniseen toteavaisuuteen. Draaman kommentoiminen scifillä on enimmäkseen hallussa, mutta perusdraama on asia erikseen. Päätä itse, viittaako scifi 1700-luvun teolliseen vallankumoukseen, aikamme talouspolitiikkaan vai tulevaan tekoälyn vallankumoukseen. Sen jälkeen varmasti osaat päätellä senkin, miksi taviksen näköiset pummit (tytön isä ja veli) ovat töykeitä saatuaan katon pään päälle ja miksi katon omistaja (pojan äiti) jaksaa heitä katsella. Joskus konkretia olisi antoisampaa kukaties. Uforavun putkahtaminen paikalle edustaa asiallista tilannekomedian logiikkaa, mutta toisen perheen läsnäolo on tavallaan: jatkoa tarinalle, jota ei nähty, ja alku tarinalle, jota ei nähdä.

Leffoista kertovia leffoja en katso, jos tunnistan ne, mutta on sallittua tehdä sankarista vaikka muusikko tai maalari. Sellaisestakin taiteesta on sanottu kaikki, mutta homma toimii, kun rehellisen, epätäydellisen käsityön on tarkoitus edustaa menetettyä maailmaa ja inhimillisyyttä, päähuomion ollessa sosiaalipornossa (niin kauan kuin se on). Paras tulkintani tulkinnanvaraisuudesta (leffan lopusta) on jälleen se, että joku ruikuttaa elämäänsä ennen Marvel-elokuvan ohjaamista.

Tiffany Haddishin ja ravun kulissiliitosta kertovaa sitcomia kehtaisi katsoa. Hattu nousee Haddishille itselleen (ja simppelin sujuville hirviötehosteille), sillä käsikirjoituksen tasolla päähenkilön äiti on ehkä töykeitä pummejakin epämääräisempi tuuliviiri. Mainitsisin pentujenkin näyttelijät, jos etenisimme säihkysilmistä (poika) ja höpöhymystä (tyttö) jonnekin, minkä huomennakin muistan. Jos nykyään vain suvuttomasti lisääntyvät ulkoavaruuden läskimällit anovat romanttista sisältöä, vaadin että kutsutte minua herra ulkoavaruuden läskimälliksi.