Alfan ja nörtin toveruus ei ole sen eksoottisempi ilmiö kuin krokotiilin hammasta putsaava pulu. Perinteinen perustelu, jossa komea ja varakas perijä kaipaa tukiopetusta taikinamaiselta stipendiaatilta, on tunkkaisen kapeaa ajattelua, joten sovitaan, että polkupyörän lainaaminen on looginen alku ystävyydelle. Jo ennen sitä nörtti on silmäillyt tätä prinssiä, eli kevään 2024 termein antanut ymmärtää olevansa presidenttiainesta.

Saltburn on alfan kotikartano. Nörtti on rikkonaisista oloista, joten toveruuden päästyä alkuun alfa kutsuu hänet luokseen kesäksi. Porvariperhe on vieraanvarainen. Nurkissa tapaa pyöriä ulkopuolisia. Illallisella on tarkoitus käyttää kravattia, mutta tyyppien leffa- ja musiikkivalinnat edustavat karkeaa 2000-lukua. Hovimestarin ja eritoten alfan äidin huomaavaisuudessa on passiivisaggressiivisia ja lähinnä vain niitä sävyjä. Mikä on totuus perheestä? Entä nörtistä? Hän pyytelee nolouttaan anteeksi, mutta kokojyväintrovertti hän ei ole hakeutuessaan näihin tilanteisiin, joten yksi monista mieleeni varhain räpsähtäneistä asioista oli Matt Damonin versio Lahjakkaasta herra Ripleystä.

Olennaisin on nyt mainittu. On mojovaa pohdiskella näitä tyyppejä puutteellisten todisteiden valossa, tyylivalintojen iskiessä silmää. Sama jatkuu puolivälin jälkeen, vaikka niillä main leffa alkaa vahvistua mustaksi komediaksi ja psykologiseksi jännäriksi. Sukupuolielämä on alati perverssimpää (useimmilla standardeilla) ja käänteitä esiintyy, mutta mikäli katsoja odottaa saippuaoopperan "oikeasti alkavan", pääasiasta tuskin saa kiinni. Jos en pitäisi tästä, kuvailisin tarinan rakennetta epämääräiseksi, mutta koen ohjaajan ja kirjoittajan Emerald Fennellin vaistot vahvoiksi. Hän ei tarkista edellisestä tällaisesta, monta minuuttia mihinkin pitäisi käyttää. Hän saattaa olla turhan syvälle sukeltanut Yaoi-tyttö, mutta hän on myös Oscar-voittaja, joten pornomaisuutta hän välttelee.

Leffa on nörtti Barry Keaghanille ja alfa Jacob Elordille yhteinen ensimmäinen teos, jonka alussa muistin kummankin riittävän hyvin odottaakseni jotakin, eivätkä he petä. Jos karhun raiskaama DiCaprio ansaitsi Oscarin, toinen näistä pojista olisi ansainnut ehdokkuuden ns. hienovaraisemmista syistä. Viimeistään nyt oletan 31-vuotiaan Keaghanin tulkitsevan sisäisen maailman omaavia 40-50-vuotiaita setiä seuraavat 30 vuotta kuten Joel Edgerton ja 26-vuotiaan Elordin virnistelevän kolmekymppisenä amerikan psykona kuusikymppiseksi saakka kuten Tom Cruise. Se ei siis ole suoritusten juhlavin puoli, että hahmot menevät läpi opiskelijoina.

Rosamund Piken rooli nihkeänä äitinä on hieman epäkiitollinen. Kun hän tuijotti lasittuneesti tyhjyyteen varhain, en ollut varma, ylinäytteleekö hän, mutta ehkä sekin ruokki mielenkiintoa. Hahmoon tiivistyy yksi (katsojan itse määrittelemä) kokonaisuus ja Richard E. Grantin näyttelemään reteään pohattaan toinen. Yhdestäkään harhaisesta hahmosta ei ole tarkoitus välittää liikaa, mutta muutkin kuin mainitut kyvyt pitävät hahmonsa suhteellisen uskottavina ja viimekädessä siksi tämä Salatut elämät on taidetta tai taiteellisesti maustettu vitsi. Leffa on humpuukia ja törkyä, jota katsoa viinilasi kourassa. Tyyli muistuttaa muun muassa The White Lotus -sarjaa, joka kuitenkin päinvastoin ei saa herkullisen vihjailun ja konkretian suhdetta kohdilleen.