Tosielämän piirroshahmo Emma Stone ja ohjaaja Yorghos Lathimos jatkavat siitä mihin jäivät. The Favourite oli "aitoihin juoruihin" perustuva oudon kiimainen pukudraama. Oudompi ja kiimaisempi Poor Things mukailee Frankensteinia ja Pinokkiota viritellessään feminististä manifestia. Kalansilmälinssiä käytetään, ja taustana toimii steampunk-nukkekoti, jos siltä tuntuu. Varsinkin alussa pidin The Favouriten katsomista tärkeänä, jotta Poor Thingsin tunnistaa evoluutioksi.

Willem Dafoe näyttelee tiedemies Godfrey "God" Baxteria, jonka taustarina on jopa traagisempi kuin vastaavasti kokoon teipatulla amiraali Bensonilla klassikossa Hot Shots. "God" värvää avustajan tarkkailemaan luomustaan Bella Baxteria, joka on taapero aikuisen ruumiissa. Bellan eleet, sanavalinnat ja amoraalisuus ovat melko simppeliä hupia. Alussa raskaimpia tulkintoja vältellään, kun omapäinen Bella etenee nopeammin seksuaalisuuden saralla kuin häntä potentiaalisesti hyväksikäyttävät miehet ehtivät vaatia.

Pitävin tulkinta tuosta on se, että alku on "maanisen unelmakeijutytön" eli muusan virkaa ajavan epärealistisen kiintiöhahmon ironinen syntytarina. Tätäkö miehet haluavat? Alleen laskeva taapero tunnistetaan mielisairaaksi, mutta kun sisäsiisti pöpi söpökki on manipuloitavissa, tahtipuikon runosuoni sykkii ja maailman mahdollisuudet avautuvat? Aikuisen vartaloon syntyvästä, kiukkuilevasta, maailmaa luotaavasta söpökistä kertoo myös Helinä-keiju-saaga (2008-2015), mutta Poor Things ei ulkoista mitään fanitaiteelle eikä keijujen näyttelijöitä promobileissä kähmivälle studiopomolle. Bella on Panokkio: seksikohtaukset ovat vaihteeksi vähän kohahduttaneet. Mark Ruffalo on hervoton Bellalle maailmaa esittelevänä gigolona, joka saa mitä haluaa & liikaa, mistä huolimatta hän ei raaskisi luopua muusasta.

Nuo mietteet pysyvät voimassa, kun mukaan saadaan konkretiaa. Nopeasti aikuistuvan Bellan sivistykseen jää aukkoja ja hullun tiedemiehen logiikka vaikuttaa taustalla, mutta hän alkaa ymmärtää. Hän kyseenalaistaa kaiken, mikä tulee ruumiillisten nautintojen ja yleisen viihtymisen tielle, erehtyen ajattelemaan lisääkin. Gigolo pettyy jo kasvavaan sanavarastoon, joten homma selkenee, kunnes voimme vaikka satuilla, että tämä on yleispätevä kertomus miesten yrityksistä hallita naisia kivikaudesta nykypäivään ja/tai kehdosta hautaan.

Olen oudon taiteen kohderyhmää, mutta vielä erikseen arvostan fiilistä, että leffa on riittävän omaperäinen ollakseen ykkönen jollekulle. Viittaan yksilöön, jolla on omat perustelut, mutta olen saattanut tavata hänet: ÄO vähintään 110, feministi, omapäinen, seksimyönteinen, käyttää tuhmista elimistä niiden oikeita nimiä ja ronskeimpia kirosanoja, mutta vastustaa edellistä maailman vanhimman ammatin synonyymia, koska on kunnioittavampaa käyttää uusinta synonyymia? Leffa käyttää H-sanaa kuten N-sanaa käytetään amerikkalaisissa ihmisoikeusmuisteluissa.

Kritiikkiä: on lieviä tasapaino-ongelmia. Tyhjäkäynti tukee tunnelmaa, kun tyylissä on sulateltavaa ja elämässä on sitä sankarille, mutta on ajoittaisia hyppyjä logiikassa, vaikka kokonaisuus käy järkeen. Viittaan ainakin Bellan empatiakyvyn kehittymiseen ja siihen, kuinka viimeinen vaihe alkaa. Yksi oikolukukerta lisää voisi silpaista tästä 10 minuuttia ja häivyttää kokemani aukot sivulauseilla.

Ansaitusti teos on nostettu (laihan) vuoden kärkeen. Paljas iho ensisijaisesti tekee tarinasta rehellisemmän, vaikka jo iholle saa kikattaa. Saatan elää kuplassa, mutta suosittelen rohkeiden näyttelijöiden tekevän Basic Instinct -raotuksensa ja Eastern Promises -kopterinsa nyt eikä ensi vuonna, jos he aikovat varmistaa paikan elokuvahistoriassa, sillä tekoäly muuttaa kulttuurin. Stonen ohella Jennifer Lawrence on ajan hermoilla.