Kuvittele miinanraivaajan kapteenin käyttäytyvän niin kyseenalaisesti hirmumyrskyssä, että hänen alaistensa on kapinoitava sotaoikeuden uhalla. Paino oli sanalla "kuvittele". Näytelmään perustuva oikeussalijännäri The Caine Mutiny Court-Martial eli Sotaoikeus on lähempänä lavateatterin taltiointia kuin sellaisia energisiä vastineitaan, joissa juostaan oikeustalon portaat alas. Vahvasti näytelty ja rytmitetty teos olisi vangitseva kuunnelmanakin - joka se pitkälti on.

Kuvallisin ansio on kapteenin näyttelijä Kiefer Sutherland. Hän tekee paljon äänellään, mutta on myös kiintoisaa nähdä, kuinka nilkin nassun isältään perinyt kyky näyttelee naamaansa vastaan. Tarinoista ennenkin kuullut tietää kapteenin olevan roiston asemassa, kun alempiarvoista sotilasta syytetään. Käytännössä kapteenia syytetään yhtälailla, koska kapteenin saa syrjäyttää, jos hän sattuu olemaan hullu.

Kapteeni on neuroottinen nössykkä - ollakseen kapteeni. Historia on tahraton, mutta vihjatusti mies saattaa olla kiinnostuneempi tahrattomuudesta kuin sankarillisuudesta, aivan kuten toinen neurootikko saattaa suoristaa tauluja pidempään kuin katsoa niitä. Sutherland toi mieleeni Tom Hanksin. Jos roolissa nähtäisiin Hanks, hänen olisi näyteltävä kuin Sutherland, jotta ristiriidat kuplisivat. Pöytään lyödään jatkuvasti uskottavia väitteitä siitä, miksi aiemmat väitteet olivat vääristelyä.

Sutherland aktivoi mielikuvituksen hienostuneesti, ja vähitellen jälleennäkeminen alkaa himottaa. Homma toimii sitä lukuunottamatta, että kun kapinoija perustelee kantansa, on funtsittava, "olisiko tästä kannattanut tehdä leffa". Puheliaassa trillerissä luontevinta on vihjailu. Palapeliä kootaan kuulopuheiden ja saivartelun pohjalta. Yhden psykiatrin mielestä kapteeni ei ole hullu eikä virheetön. Mitä äijän pitäisi olla, jos taifuuni kaataa laivan?

Puolustusasianajajaa näyttelevällä Jason Clarkella on oma peli: juristi vaikuttaa valmistautuvan Matlock-hetkeensä, vaikka motivaatio on kyseenalaista mm. koska Clarke voi näyttää hömelöltä. Konemainen syyttäjä loukkaantuu persoonallisuuden pilkahduksista. Edesmennyt Lance Reddick on terävä tuomarina, joka miellyttävästi koettaa ratkaista tapauksen itsekin sotaoikeuden salliessa sen. Yleensähän näissä vain yritetään huijata valamiehiksi arvottuja pässejä.

Myös ohjaaja ja tämän version kirjoittaja William Friedkin kuoli ennen ensi-iltaa. Hän on mm. Manaajan ja Kovaotteisten miesten tirehtööri. Se ei mene hänen syykseen, että yksi hahmo on fiktion kirjoittaja ilman syytä. Kerronta virtaa, tulkitsemaan vietellään ja 2020-luvulle päivitetty loppulausunto käy järkeen hahmojen näkökulmasta. Arvokas on sekin tunne, että ihmisten rutiinien penkominen on aina ikävää. Se ei kuulu lukijalle, jos taidekriitikko katsoo joskus yhden merkkiteoksen iPadista istuessaan Himohamstraajien väärtissä roskaläjässä, jne.

Kiitos ja lepää rauhassa, Friedkin.

Muille muistutan tulevani aina vain vihaisemmaksi, kun fiktioon tungetaan fiktion tekijöitä. Kriittiseen paikkaan tarvitaan täytettä, joten kirjoittaja horisee itsestään tai alastaan. Mikä olisi tökerömpää laiskuutta? Ehkä se, jos makkaramaakari silpoisi vajaaseen kyrsään sormensa, koska karsinasta ei jaksa hakea uutta sikaa. Olen allerginen. Jäävään itseni, enkä sakota, vaikken veny bonuksiinkaan.