Jippii, Manics on tullut takaisin. Tämä tarkoittaa kitaroiden reilumpaa puhevoimaa ja kulta-aikojen sävelkulkuja. Tyhjänpäiväiset herkistelyt ja syntikkakuorrutukset on osittain unohdettu. Tosin harvinaisen muovista viulumattoa liimataan monen viisun kylkeen, samoin soundeissa on kovasti stadionkaikua. Varsinkin rummut on äänitetty vähintään hehtaarin kokoisessa tyhjässä varastohallissa. Stadionpotkua.

Kantaaottavat Walesin miehet tuntuvat paikoin jopa hyväntuulisilta. Tosin muutamat tekstit ovat raskasta luettavaa. Imperial Bodybags voisi olla tuleva keikkahitti, painavaa asiaa. Kiekon nimibiisi toimii ja lupaa piristävää trippiä bändin historiaan. Your Love Alone Is Not Enough on piristävän aurinkoisella kitaralla ja Nina Perssonin tyrmäävällä olemuksella vahvistetty tunnelmapala. Rendition räyhää stadionotteella mutta Autumnsong tukehtuu alun Gunnari-skebaan ja imelään jousiorkesteriin. I'm Just A Patsy on raikkaan oloinen vaikka vaikuttaa kierrätykseltä. Itseltään saa kuitenkin varastaa.

Manic Street Preachers yhdistelee vanhempaa ja tuorempaa ulosantiaan. Uskoisin kiekon maistuvan paremmin vanhan linjan ihailijoille. Bändi lainaa omasta nuottiarkustaan mutta tekee sen ihailtavan verevästi. Turhaan synkkyyteen ei vajota, tätä kiekkoa kuuntelee ihan mielellään. Manics on liekeissä. Paisuteltu stadiontuotanto häiritsee ja rummut kaikuvat dollarihymyä. Parhaimmillaan bändi kuitenkin jyrää rouheasti ja ilman turhia koristeita. Imperial Bodybags ei lisämausteilla elvistele. Hieno biisi.