Suoratoiston uutuuksista löytyy 40 joulukomediaa, joissa tilpitappi-aikuiset virnistelevät maireasti kokaiinipöllyssä. Eikö olisi kiehtovaa, jos elokuvakritiikin olisi jo korvannut tekoäly, jolla on aikaa ja mielenterveyttä analysoida tilannetta? Simuloidun artikkelin varmasti voi jo tilata, mutta epäinhimillinen robotti jaksaisi aidostikin lusia läpi kaiken.

Family Switch eli Perhehämminki on ensisijaisesti kehonvaihtokomedia, johon heitettiin kuusipuu ja huipentava joululaulu, kun julkaisupäivästä päätettiin. Aiempiin samanlaisiin viitataan reteästi, joten leffa uskoo omaan ideaansa: äiti ja teini-ikäinen tytär vaihtavat ruumiita taas, mutta nyt niin tekevät myös isä ja teinipoika ja vauva ja koira. Syyllä ei ole väliä.

Sisko ja veli heräävät aviovuoteesta. Mitä nyt? Oletuksena hetken on tarkoitus olla maksimoidun tylsä, sillä kukaan ei aio myöntää huvittuvansa. Liikkumavaraa on niin vähän, että sekin vain pahentaisi asiaa, jos tyypit hokisivat, että tämä on itseasiassa sisarpuoleni, joka on jumissa äitipuoleni ruumiissa (ja ehkä lopulta myös pesukoneessa).

Perhe on sukua. Leffa käyttäytyy loogisesti suorittaessaan nimenomaan puolivälissä pari teennäistä pusuvitsiä. Ne eivät ole hauskoja, mutta katsojalle annetaan lupa naurahtaa vapautuneesti. Samalla hahmot vahvistavat kunniallisuutensa: sisaruksen pussaaminen ei käynyt mielessä, ennen kuin äidin kaverit vaativat todisteita avio-onnesta, joten nyt oksettaa.

Välikysymys. Olisiko se enemmän vai vähemmän loogista, jos anoppi ja appi päätyisivät sulhasen ja morsiamen ruumiisiin kehitysmaassa, ja sitten he joutuisivat väärentämään veriset lakanat kyläyhteisön mieliksi?

Vauvan ja koiran vaihdos johtaa 90-luvun näköiseen tehostetörmäilyyn. Se on tyylirikko, ja lähes koko osio jätetään lapsenvahdin vastuulle, mutta toisaalta luonnostelmallisuus lohduttaa, ettei muutakaan tarvitse kunnioittaa. Päähenkilöistä kukin tähtää miljonääriksi, joten jännitämme, pilaavatko he toistensa kuviot, kun he unohtavat ihmisten toimintaperiaatteet.

Muutoksia ei tapahdu enempää. Olin silti vähällä unohtaa, kuka on kukin. Leffa alustaa vaivalla äiti Jennifer Garnerin pierua, kaiken muun ollessa silppua. Äiti on terävä bisnesnainen. Tytär on terävä futiskapteeni. Kun he vaihtavat ruhoja, näyttelijä Garner ryhtyy ulisemaan ja sylkemään nesteitä. Arvaa kolmesti, kumpi hahmo osoittaa elämänviisautta toisen kuvioita hoitaessaan.

Ja vastaavasti. Isä Ed Helms on nolo nörtti. Poika on taas yksi Hollywood-komea "Spider-Man". Poika on isäänsä älykkäämpi, minkä kaikki tietävät, sillä pojalla on Pokémon-kortti ja Minecraft. Kun he vaihtavat kehoja, Helms alkaa näytellä vähemmän energistä nörttiä ja pojasta tulee Elvis. Jos tämä olisi ainoa juoni, olisi aikaa perustella "salaa villin faijan keski-iän kriisi", mutta kyse on irtovitseistä, ja "konfliktia" "pohjustetaan" vielä loppumetreilläkin. Toisiaan imitoivien näyttelijöiden yhteispeli on arvokkaampaa näissä kuin käsikirjoitus, mutta en osaa sanoa, kumman puolen leffa tyrii tökerömmin. Vaihdoksiin en uskonut lainkaan.

Taas yksi leffa perustuu 100% samanlaisiin leffoihin, joita se ei ymmärrä - jo ennen kuin tekoälytaiteen on tarkoitus syyllistyä samaan. Synteettisen jälkimaun virallistaa lopputekstimontaasi pilalle menneistä kohtauksista. Ensi kertaa hymyilin. Oli myös helpottavaa kokea näyttelijät lajitovereikseni; he vain näyttelivät algoritmimuovia.

Jk. Nyt himottaisi Prime. Scifissä Landscape with Invisible Hand avaruusetanat ovat kuulemma romahduttaneet talouden huipputeknologiallaan, minkä vuoksi ihmiset näyttelevät somessa "ihmisten juttuja" etanoiden mieliksi.