Öyhöttäen ilmaistuna isomummon aikaiset ihmisoikeustaistelut eivät voisi vähempää kiinnostaa, mutta leffa voitti puolelleen silti! Toisin sanoen kaiken oikein tekevä draama on laatudraama, vaikka aihe on puhkikaluttu ja (lisää öyhötystä:) olen ollut kaikesta oikeaa mieltä jo 25 vuotta.

Tiedän näyttelijä Colman Domingon. Silti hän profiloituu aliarvostetuksi löydöksi. Heti ensimmäisessä kohtauksessaan hän vakuuttaa, että karismaattinen historiallinen merkkihenkilö (tässä tapauksessa Martin Luther King, Jr.) on turhantärkeä, pönöttävä nössö. Domingon näyttelemä hömppäsetä Bayard Rustin on tasa-arvoa ajavan pasifistisen aatteen sielu. Kyttien harventamine hampaineen Rustin on kuin piirretty jänis tai Duracell-pupu, joka sähköistää mm. keulakuvaksi eksyneen kuninkaan. Tämä oli yhden kohtauksen arvostelu, mutta: katsonpa toisenkin.

Tietenkin Rustin ja King arvostavat toisiaan. Vaikka heille tulee välirikko, Rustin puolustaa Kingin työtä. Yksi mainitun alun tehtävistä on kehystää kokonaisuus siten, että myös 1960-luvun messiaalla on opittavaa. Rustin on entinen kommunisti ja nykyinen homo, jota King ei vaivaudu puolustamaan alussa, kun vastapuoli pyrkii horjuttamaan aatetta juoruilla.

Pari vuotta myöhemmin Rustin pääsee mukaan organisoimaan historiallista marssia Washingtoniin. Sen piknikin aikana King huikkasi "minulla on unelma". Rustin on elementissään hoitaessaan maanisesti mutta terävästi useita käytännön asioita yhtäaikaa tiimiä johtaessaan. Hän puolustaa itseään, mutta tavallaan hän on hyväksynyt sen, ettei seksuaalivähemmistöjen oikeuksia edistetä vielä. Yksityiselämästä hän ei tingi, mikä yhä "vaarantaa aatteen". Kun konfliktin sisällä on konflikti, lumipallo kasvaa, joten sekin alkaa jännittää, kestääkö karismaattinen supliikkimies höykytyksen. Rustin osaa kääntää neuroottisuutensa ja temperamenttinsa voimaksi, mutta tarvitseeko 60-luvun homon tehdä muuta kuin möläyttää?

Kun on persoonallinen näkökulma, "isomummon ihmisoikeusjutut" liikuttavat taas. Kun muodostin simppelin, vilpittömän, melko ajankohtaisen ajatuksen siitä, kuinka kaunis pasifistinen ja toiveikas marssi on verrattuna Donald Trumpin kannattajien mellakkaan, huvituin siitä, kuinka sarkasmini pääsi sammumaan. Yleensä omat ajatuksetkin tuntuvat kliseiltä.

Rytmi ja rakenne toimisivat yhtälailla, jos aiheena olisi hevikonsertti, jonka järjestäjä tykkää salaa hanurista. Nettiaddiktit tietävät, ettei nippelitiedon aiheella ole väliä, kunhan se virtaa. Yksikään minuutti ei ole turha, ja kun kesto jää alle 100 minuuttiin, jokainen minuutti saisi olla turha, ja turhaa olisi silti vähemmän kuin Killers of the Flower Moonissa, joka on erikoisemmaksi ihmisoikeusjutuksi naamioitua gangsteripornoa.

Hallelu-jah! Praise the lord-ah! Domingon suoritus ei tapahdu tyhjiössä. Hän ei vahingossakaan ammu yli, koska tämä on karismaattisten ja tunteellisten supliikkimiesten maailma, jonka loputtoman vivahteikas sankari on "vain" pari tasoa muita edellä. Aromeja irtoaa tunnetuista ja tuntemattomista naamoista, ja visionäärisesti Chris Rock on värvätty narisevaksi ilonpilaajaksi. Aivopesin itseni uskomaan, että tätä odotinkin, sillä ohjaaja George C. Wolfen edellinen työ Ma Rainey's Black Bottom on Chadwick Bosemanin joutsenlaulu.