Varakkaat tylsistyvät turistirysään, josta ei saisi karata, sillä fiktiivinen valtio on köyhä ja epävakaa. Trillerillä on hyvä näppituntuma siitä, kuinka pohja rakentuu vihjailulla, vaikka olemme matkalla raakaan, perverssiin ja surrealistiseen suuntaan. Jos se olisi fyysisesti mahdollista, olisin nauttinut heti sen sijaan, että käytin 20 minuuttia surun vaiheiden läpikäymiseen taas. Päähenkilö on kirjoittajan kirjoittama kirjoittaja, joka etsii inspiraatiota. Keskeisin sivuhahmo on näyttelijän näyttelemä näyttelijä, joka yrittää vietellä kirjoittajan. Kuten jankutan, kaikki on kiinnostavampaa kuin taiteesta kertova taide.

Alexander Skarsgård näyttelee kirjailijaa, jonka into lopahti esikoiseen. Hänellä on rikas vaimo. Pariskunta puhuu tilanteestaan huumorilla, mutta siinäpä on jo tulkinnanvaraista psykoloogisuutta, jos äijä edes harkitsee vapaamatkustajan urasta luopumista toisen naisen vuoksi, vaikka vaimokin on pusuhuuli. Mia Goth tulkitsee viettelijätärtä, joka on naimisissa vanhemman sedän kanssa. Vieraat houkuttelevat Skarsgårdin & kumppanin ulos kultaisesta häkistä.

Seikkailu ei suju, joten trailerin koukku lyödään pöytään. Skarsgård on pulassa, mutta viranomainen rauhoittelee, että näistä asioista on diplomaattiset sopimukset, sillä muutenhan turismikin kärsisi. Skarsgårdia ei teloiteta, kunhan hänellä on varaa maksaa klooni, jolle annetaan hänen muistonsa. On reilusti aikaa ihmetellä, mihin tämä on menossa ja miksi. Ilmeisin arvauskin hoidetaan pois alta ennen puoltaväliä.

Raivoani taide-taidetta kohtaan olisi helppo hillitä. Jos kirjoittaja avautuu avoimesti, hän katsokoon elokuvan Adaptation. Minun versioni ja tehköön itsestään hahmon vähintään yhtä luovasti. Jos avautuminen pyritään naamioimaan, katsojaa ei saa pitää niin tyhmänä, että käsikirjoittajaa kutsutaan kirjailijaksi, kun päähenkilöstä voisi tehdä vaikka kriisiytyneen koodarin paria sanaa vaihtamalla.

Ohjaaja ja kirjoittaja Brandon Cronenberg on nuijapään näköinen nepotismivauva. Jos hän antaisi päähenkilölle isänsä Davidin nimen ja kloonia kutsuttaisiin Brandoniksi, olisimme Adaptationin reviirillä. Hahmoa ja kloonia saa näytellä ruotsalainen Tarzan, koska "sehän symboloi vääristynyttä minäkuvaa" tai jotakin. Yhtä kaikki näillä eväillä ajatukset lähtevät pärisemään heti surun vaiheiden jälkeen. Nepotismivauva oletettavasti tahtoo kommentoida myös eliitin vapaa-ajan rutiineja ja niin päin pois.

Karkeasti sanoen nuorempi Cronenberg mukailee kehokauhufaijansa tyyliä ja/tai tavoitteita. Pojan Possessor sai huomiota ansaitusti, mutta mielestäni isukki näytti närhen munat ohjaamalla uniikimman Crimes of the Futuren. Uutuus tuntuu jälleen retroilevan tavoitellessaan mielisairasta tunnelmaa kustannustehokkaasti ja siten kuin oli mahdollista jo 80-luvulla. Räikeän punaiset ja kaleidoskooppimaiset houreet ovat hallittuja ja persoonallisia verrattuna muistamiini räikeän punaisiin ja kaleidoskooppimaisiin montaaseihin. Pornahtavuutta ja väkivallalla mässäilyä saa kritisoida, mutten kritisoi, kun ohjaaja yrittää. Osa asioista (kuten klooni-idea) vain töksäytetään, joten kontrastilla osataan pelata. Aika-ajoin leffa myöntää olevansa musta komedia.

Skarsgård on pitkään pönöttänyt smokissa & pikkupöksyissä tärkeimmässä IMDb-kuvassaan eli myös vakavien leffojensa IMDb-sivuilla. Legenda kasvaa. Goth on erinomainen myös, molempien hahmojen ollessa hyvin epämiellyttäviä eri tavalla. Etova taidekauhu ei ole useimpien juttu, mutta vaikka olen itsekin allerginen isolle osa-alueelle, nautin suuresti siitä tunteesta, että suunta on aidosti avoinna, sillä tunnehan myös tukee päähenkilön kokemusta, olipa muussa järkeä tai ei.