Samikset! DC:n ja Marvelin elokuvauniversumien tuoreimmat teokset ovat niiden isoimpia huteja. Sattumien summasta johtuen 2024 on molemmille firmoille välivuosi verrattuna vuoden 2023 ylitarjontaan. Tauko voi uudistaa innon. Sanonpahan vain, että Blue Beetlen aikana aloin fantasioida erilaisesta vuodesta tai vuosikymmenestä, jonka aikana on lupa boikotoida myös Sonyn Morbius-laatua ja muuta. Älä klikkaa tätä arvostelua. Vahvista yhden ajan päättyneen.

Laadusta riippumatta Beetle on laimein supersankari, johon on koskaan käytetty 100 miljoonaa. Ensin hän oli vitamiineja napsiva kyttä. Ketään ei kiinnosta, joten uusi versio sai mytologiset supervoimat. Ehkä hän voisikin olla tiedemies jännillä vempaimilla? Nykyään hän on teini avaruusolentojen luomassa itsetietoisessa haarniskassa!

Klisee-sanaa yliviljeltyäni joudun ujeltamaan, että leffa on törkeän, absurdin kliseinen. Puolet kliseistä ovat yleisiä. Törkeää on tuoreiden leffojen uudelleenjärjestely.

Nuorta sankaria puree avaruuden metallinen kovakuoriainen. Hänestä tulee Spider-Man, jolla on Iron Man -puku, johon kuuluu arveluttava tekoäly, joten tilanne on sama kuin Spider-Man: Homecomingissa. Menemme hitusen Venomin suuntaan, sillä poika ei osaa mitään, mutta puku on itseohjautuva symbiootti: kuin Venom ilman vitsejä. Muovikuoreen haudataan Cobra Kai -tähti Xolo Maridueña, joten sitten on kaikki hyvin, kun Jason Stathamista tehdään uusi Professori X.

Katala asetehdas havittelee teknologiaa loogisesti, mutta yksityiskohdat pyörittävät silmiä. Tiedepuoli kytkeytyy Blue Beetlen mainittuun historiaan - tai käytännössä siihen, miten Ant-Man- ja Iron Man -leffat käsittelivät aiempaa sukupolvea. Ilmoitusluonteisesti avaruushaarniska on kovempi kuin yhtä geneerinen ihmishaarniska. On muutakin ihmisscifiä, joten kuka tahansa voi ottaa kliseen kouraan ja lesoilla.

Latinoteema on ihan kiva. Se toimii kuten romanttisissa komedioissa ja animaatioissa, jotka lempeän ironisesti korostavat kulttuurin perhekeskeisyyttä, ja muista lajityypeistä saakin lainata. Perhe on iholla. Introverttia ahdistaisi. Kun poika saa supervoimat, kyse ei ole häistä tai hautajaisista, mutta paikalla on mummo ja setäkin, joten on myöhäistä haaveilla salaisesta identiteetistä. Kohtaus (1 kpl) on hauska, ja mummolla, siskolla ja vauhkolla salaliittosedällä on arominsa, mutta leffa uskoo meemimäisyyteensä liikaa. The Marvels oli hullunkurisempi komedia, joka silti säilytti sisäisen uskottavuuden tuodessaan sankarin perheen mukaan muikistelemaan.

Vastaava teos saisi helposti puoli tähteä bonusta Suomessa, jos se olisi setä Heikki Silvennoinen, joka ilmoittaa suomeksi keskellä englanninkielistä kohtausta, että avaruuskovakuoriainen on matkalla veljenpojan peräsuoleen, toki. Se ei voi olla 100 miljoonan taalan leffan perusidea kokonaisuudessaan. Eihän se olekaan?! Mitäpä jos pahis olisi suomalaisista arvoista etääntynyt Hannu-Pekka Björkman eli nuoren sankarin traaginen vastakohta... Kliseistä se olisi, mutta kernaasti kuulisin lisää puolivälissä enkä viimeisen 5 minuutin aikana.

"Hän on sankari, tahtoipa hän tai ei", on mainoslause, mutta ei idea. Syntytarina käy läpi kaavan. Perhekeskeisyys ja hahmon historian tiedostaminen ehkä ovat ideoita, mutta molemmat tahattomasti upottavat päähenkilön syvemmälle passiivisuuden suohon, joten mainoslause haisee jälkiviisastelulta tyyliin "nänneilleen se virnistelee" Batman & Robinin 30-vuotisposterissa.