Bill Burr näyttelee nuoren lapsen 50-vuotiasta faijaa eli itseään. Kroonisesti kihtinen mies kokee olevansa ainoa normaali muuttuvassa maailmassa, mutta hän tiedostaa temperamenttinsa. Vahvalla itseironialla hän lunastaa oikeuden huutaa pilvelle. Hän on jossain määrin konservatiivi, joten on ihmeellistä, ettei hän ole nilkki vaan yleisinhimillinen.

Esimerkki. Kun yskäisin, tupakoiva puliukko kysyi, haittaako savu. Vastasin totuudenmukaisesti, ettei kyse ole siitä, jolloin kohteliaana pysyi myös tämä "piilovittuilevan hipsterin" murhaa harkinnut deeku. Vastaavasti leffan Burr haukkuu sähköpotkulautailijaa munanlutkuttajaksi. Kun Burr kääntyy, hän näkee pari närkästynyttä miestä, jotka saattavat olla homoseksuaaleja. Burr vilpittömästi koettaa hakea heiltä tukea rattiraivolleen, vaikkei hän vaadi mitään. Homofobia ei tule puheeksi, koska kyse ei ole siitä. Kun homoparilla ja tappajadeekulla ei ole syytä kärjistää tilannetta, hekin säilyttävät kasvonsa, eikä kukaan traumatisoidu liikaa. Kaunista ihmisten välistä vuorovaikutusta.

Leffa osaa olla hauska kuin Burrin horinat stand-up-lavoilla ja muualla, mutta leffakin olisi kannattanut jättää 30-60 minuuttiin. Burr törmää kärkeviin narsisteihin, teeskentelijöihin ja hysteerikkoihin kaikkialla, eikä vitsi muutu hauskemmaksi, jos sketsihahmot ehtivät palata.

Burrin hahmo ja pari muuta myöhäistä kukintoa ovat myyneet yhteisen firmansa. Ukkojen tilanteeseen voi uskoa, mutta jos tarina tulisi stand-upin muodossa, Burr tunnistaisi itsekin amatöörin virheet, jotka kurssin muuttavat. Ukot ovat riippuvaisia entisen firmansa maireasta hipsteripomosta, joka kohtelee yli 30-vuotiaita kuin Hitler vähemmistöjä. Jos Burr virnistäisi kameralle ja ärisisi & narisisi tuttuun tyyliinsä, että "luojan nimeen vannon tämän menneen näin", uskoisin häntä, jos hän puhuisi leffassa kenkkuilevasta lastentarhan tantasta, mutta firmajuoni on hyvin epämääräinen.

Ja sitten tuo kaikki unohtuu, kun on muutakin? Kaikki kesken jäävä listataan ennen lopputekstejä tyyliin "tohtori Frankensteinin laboratoriosta karannut hirviö sai talkkarin hommia Floridasta" ja "Englantiin saapunut kreivi Dracula palasi kotiin hammaslääkärissä käytyään". Käsikirjoitus on ala-arvoinen rakenteeltaan.

Burrin näköisen tyypin vihanhallintaongelma sinänsä on asiallinen pääjuoni. Leffa pyrkii alleviivaamaan hetket, joina hän oppii jotakin, eikä sen tarvitse olla kummempaa kuin konfliktien välttely perheen mieliksi. Se ei ole huono sanoma, että epäreilutkin tilanteet kannattaa niellä, kun "etuoikeutetulla" setämiehellä menee hyvin joka tapauksessa, eikä "kunnian puolustaminen" johda mihinkään. Toteutus kerjää protesteja hetkittäin. Esimerkiksi se on ilmoitusluonteista keskellä leffaa, että jos naiset riitelevät keskenään, miehet eivät saa tavata. Näissä tilanteissa vika on Burrin, muttei hahmon vaan ohjaavan ja kirjoittavan Burrin, joka ei osaa tehdä geneerisen nukkemaisista ja äijiä nuoremmista naishahmoista kiinnostavia.

"Naisia nyt vaan pitää sietää" on totuus monelle kesytetylle homeovestiitille, mutta väittämä ei toimi tarinana ilman suoraa ironiaa. Kun nukkenaiset saavat pari omaa kohtausta, leffa vain vahvistaa, ettei heitä ole luokiteltu huumorin ja oivallusten lähteeksi siten kuin Burrin, Bokeem Woodbinen ja Bobby Cannavalen melko hupaisia, vähintään kaksiulotteisia setiä. Jos nukkenaiset kimittäisivät taustalla mii-mii-tyyliin kuin Muppettien Beaker ja silti dominoisivat, lihaasyövän heteromiehen sisäinen maailma avautuisi aidommin ja sympaattisemmin.