Nandor Fodor kuulostaa lastenkirjan velholta, joka on kotoisin tarujen Ulan Batorista. Hän kuitenkin oli aito haamujengiläinen eli parapsykologi, joka väitetysti hairahtui harrastamaan oikeitakin tieteitä toisinaan. 1930-luvulla hän tutki puhuvan mangustin tapausta ja pääsi Iso-Britannian lööppilehtiin. Oliko mangusti evoluution seuraava askel, luonnonhenki vai demoni? Leffa summailee alussa sen, minkä tiedämme puhuvista linnuista ja muista äänistä, joita eläimet päästelevät. Artikuloinnin tason huomioiden loogisin vastaus taitaa kuitenkin olla vatsastapuhuja, kuten lööpit aikanaan järkeilivät.

Jos ja kun olemme kiinnostuneita Fodorin kannasta, on erikoista, että rooliin päätyi masennuksen ja alkoholismin kanssa paininut kiihkoateisti Simon Pegg. Hän olisi nappivalinta Brianin elämän Brianiksi, jos ei automaattisesti Jeesukseksi tai hömppäsedäksi, jonka mielestä narisevan lattian selittää poltergeist, jonka asukas tietämättään loi telepaattisilla voimillaan. Fodor oli kolmekymppinen mangustin kohdatessaan. Pegg ei näytä päivääkään yli kuusikymppiseltä, mutta autenttinen versio tarinasta oletettavasti kaipaisi pari prosenttia enemmän vauvarasvaa kuin kuolonkankeutta.

Luonnollisesti satu esitetään siten, että Fodor uskoo juttuihinsa, vaikka hän on väsynyt ja turhautunut muiden epäilyksiin ja rutinoitunut kummitusjuttuihin. Viina ja tupakka maistuvat. Mangustista hän kiinnostuu, koska hänelle kirjoittaa uskottavin mahdollinen humpuukisetä Christopher Lloyd. Tohtori Lloyd maalailee, että Fodorista on tullut kyynikko, joka yhä tahtoisi uskoa yliluonnolliseen henkilökohtaisista syistä. Vaikka - tai varsinkin jos - näemme Fodorin tilalla pelkän Peggin, tässä on itua. Monet meistä yksinkertaisesti eivät usko mihinkään, mutta Peggin, Ricky Gervaisin ja Bill Maherin tasoisilla fundamentalisteilla on dokumentoituja ongelmia.

Vatsastapuhujan mainitseminen ei ollut juonipaljastus. Lloyd selittämällä selittää perusteet jo ennen kuin Fodor suuntaa Mansaarelle avustajineen. Huijaukselta tapaus vaikuttaa, mutta tutkijat eivät ymmärrä, mikä voi olla motiivi. Olemme puolivälissä, kun vastauksia voi teoriassakaan tulla, eikä niitä vaikuta tulevan. Keskeisin liekkiä ruokkiva väite on se, että varjoissa pysyvä mangusti tietää enemmän kuin pitäisi olla mahdollista - kuten mikä tahansa ennustajaeukko.

En pysy faktoissa, mutta näin asiat koetaan. Pegg törmäsi tähän tapaukseen tissutellessaan Mission: Impossible -rahoilla pykätyssä kartanossaan. Hän tahtoi huutaa pilvelle, joten niin tapahtui. Hän tahtoi sadun tuntuvan aidolta väittelyltä, joten kyyniseltä Fodorilta kysytään, mikseivät ihmiset saa uskoa mihin tahtovat. Fodor nokittaa: te ette tiedä, kuka mä olen, ja millaisia henkeviä keshkusteluja mä olem käymyt Oskar-kaalan jälkeishissä pileishä, ettekä arvaa mishä kaikialla...!! Fodor tosiaan riehuu kännissä. Pegg näyttelee sen kuin asiantuntija, mutta pinnallisen googletuksen mukaan historia ei tue visiota.

Kiistattomilta ansioiltaan leffa on: jokseenkin hillitty, puhelias. Kuitenkin leffa on: melko absurdi, ainakin jos katsoja on tarpeeksi absurdi. Onko tämä tilanne hyvä (3 tähteä!) vai huono (2 tähteä!)? Muita arvosanoja ei enää ole. Huokaus. Jos tämä kiinnostaa, tämä katsotaan.