Orbit Culture: Descent
Ruotsalaisella Orbit Culturella on iskun paikka.
Kymmenen vuotta takaperin perustettu melodeath-yhtye on hitaasti mutta varmasti tehnyt itseään tunnetuksi metalliskenessä, vaikkakin se lopullinen läpilyönti suurten massojen tietoisuuteen antaa edelleen odottaa itseään. Kovana keikkabändinä nimeä luonut ja laadukkailla julkaisuilla hurmannut yhtye hakee tätä viimeistä niittiä uusimman, järjestyksessään neljännen studioalbuminsa voimin. Harmittavasti Descent ei tässä tehtävässä toivotulla tavalla onnistui.
Descent lupailee paljon. Kiekon käynnistävä biisikaksikko jytää pirullisen kovaa ollen myös osuva tiivistelmä siitä, millä keinoin Orbit Culture kuolonmetalliaan takoo: tarjolla on jylhiä, paikoitellen jopa elokuvamaisiin mittoihin kasvavia tunnelmia, maistuvia melodioita, synkkäsävyistä mahtipontisuutta sekä ankaraa metallimyllytystä, joka iskeytyy kuulijan niskaan lumivyöryn lailla. Orbit Culture sotkee hienolla tavalla yhteen lukuisat eri elementit luoden näistä itseltään kuulostavan keitoksen. Jos yhtye on jossain vaiheessa etsinyt sitä omaa juttuaan, niin nyt se vaikuttaa löytyneen.
Kiekon kipupisteet muodostuvat liiallisesta kestosta, tuotantopuolen murheista sekä biisien laadullisesta kahtiajaosta. Varsinkin soundimaailmaan huomaa kiinnittävänsä poikkeuksellisen paljon negatiivista huomiota, sillä Descent on äänimaisemaltaan tukkoinen - erityisesti silloin, kun eetterissä soi paljon tavaraa samanaikaisesti. Ongelma on merkittävä Orbit Culturen kaltaisen bändin kohdalla, jonka musiikki on täynnä erilaisia nyansseja. Vahvalla perustuksella pelastetaan kuitenkin paljon, suuri osa sävellyksistä on silkkaa timanttia. Hyvinä esimerkkeinä onnistumisista toimivat jyhkeä Black Mountain, tarttuvasti ruhjova Vultures of North, upeita tunnelmia tarjoileva Sorrower sekä kertosäkeellään väristyksiä lähettävä The Aisle of Fire. Muistakin kappaleista löytyy paljon hyvää, mutta soundipuolen ongelmat yhdessä venytettyjen kappalepituuksien kanssa tekevät monessa kohtaa lopputuloksesta tasapaksun ja mitäänsanomattoman.
On harmi, ettei Orbit Culture onnistu uutukaiselleen tiivistämään sitä samaa adrenaliinitasot kattoon nostattavaa energiaa, jota yhtyeen keikat ovat pullollaan. Descent ei ole huono metallialbumi, muttei se myöskään onnistu vastaamaan niihin suuriin odotuksiin, jotka bändin musiikille on viime vuosien nosteen myötä syntynyt.
Kymmenen vuotta takaperin perustettu melodeath-yhtye on hitaasti mutta varmasti tehnyt itseään tunnetuksi metalliskenessä, vaikkakin se lopullinen läpilyönti suurten massojen tietoisuuteen antaa edelleen odottaa itseään. Kovana keikkabändinä nimeä luonut ja laadukkailla julkaisuilla hurmannut yhtye hakee tätä viimeistä niittiä uusimman, järjestyksessään neljännen studioalbuminsa voimin. Harmittavasti Descent ei tässä tehtävässä toivotulla tavalla onnistui.
Descent lupailee paljon. Kiekon käynnistävä biisikaksikko jytää pirullisen kovaa ollen myös osuva tiivistelmä siitä, millä keinoin Orbit Culture kuolonmetalliaan takoo: tarjolla on jylhiä, paikoitellen jopa elokuvamaisiin mittoihin kasvavia tunnelmia, maistuvia melodioita, synkkäsävyistä mahtipontisuutta sekä ankaraa metallimyllytystä, joka iskeytyy kuulijan niskaan lumivyöryn lailla. Orbit Culture sotkee hienolla tavalla yhteen lukuisat eri elementit luoden näistä itseltään kuulostavan keitoksen. Jos yhtye on jossain vaiheessa etsinyt sitä omaa juttuaan, niin nyt se vaikuttaa löytyneen.
Kiekon kipupisteet muodostuvat liiallisesta kestosta, tuotantopuolen murheista sekä biisien laadullisesta kahtiajaosta. Varsinkin soundimaailmaan huomaa kiinnittävänsä poikkeuksellisen paljon negatiivista huomiota, sillä Descent on äänimaisemaltaan tukkoinen - erityisesti silloin, kun eetterissä soi paljon tavaraa samanaikaisesti. Ongelma on merkittävä Orbit Culturen kaltaisen bändin kohdalla, jonka musiikki on täynnä erilaisia nyansseja. Vahvalla perustuksella pelastetaan kuitenkin paljon, suuri osa sävellyksistä on silkkaa timanttia. Hyvinä esimerkkeinä onnistumisista toimivat jyhkeä Black Mountain, tarttuvasti ruhjova Vultures of North, upeita tunnelmia tarjoileva Sorrower sekä kertosäkeellään väristyksiä lähettävä The Aisle of Fire. Muistakin kappaleista löytyy paljon hyvää, mutta soundipuolen ongelmat yhdessä venytettyjen kappalepituuksien kanssa tekevät monessa kohtaa lopputuloksesta tasapaksun ja mitäänsanomattoman.
On harmi, ettei Orbit Culture onnistu uutukaiselleen tiivistämään sitä samaa adrenaliinitasot kattoon nostattavaa energiaa, jota yhtyeen keikat ovat pullollaan. Descent ei ole huono metallialbumi, muttei se myöskään onnistu vastaamaan niihin suuriin odotuksiin, jotka bändin musiikille on viime vuosien nosteen myötä syntynyt.
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti