Väitetysti ohjaajan nimi on otsikossa, koska Renny Harlinin kauhuleffa The Covenant (2006) on yhä kaikkien huulilla. Ehkä taustalla on jurismiakin. Sympaattista tahatonta huumoria löydän siitä, ettei vakava sotaelokuva ole sitä, mitä Guy Ritchieltä odotetaan. Hänen edellisensä Operation Fortune on hänen kenties vetelin veijarikomediansa, joten ehkä on aikakin määritellä nimi uudelleen? Tai ehkä hän narsistina muistuttaa kuka täällä määrää, kun pulliaiset eivät sitä enää tyylistä huomaa?

Työnimi oli The Interpreter eli "tulkki". Nyt se on "sitoumus". Afganistanissa vuosina 2001-2021 meuhkanneet amerikkalaiset saivat tukea kymmeniltä tuhansilta paikallisilta tulkeilta. Amerikkalaiset sitoutuivat harkitsemaan tulkkien pääsyä Yhdysvaltoihin. Leffa kertoo Dar Salimin näyttelemästä tulkista ja Jake Gyllenhaalin näyttelemästä sotilaasta, jotka kunnioittavat sitoumuksia vaaroista ja byrokratiasta piittaamatta.

Kumpikin jäyhä partasuu on moitteetta näytelty. Jos olen ymmärtänyt oikein konseptin "kaveria ei jätetä", kaverista ei tarvitse tykätä, joten koetin olla vaatimatta varsinaista bromanssia ja keskittyä mm. siihen, mitä kasvoilla näkyvät kunniakäsitykset merkitsevät. "Captain America" ei ole sitä, mitä Amerikka on, vaan mitä Amerikan pitäisi olla. Mikään ei estä "Captain Afganistania" olemasta samaa, vaikka eniten häntä kiinnostaa karata maasta perheen kanssa. Tietyssä vaiheessa järkeily alkaa tuntua siltä, kuin leffa pitäisi itse kirjoittaa valmiiksi. Tilanne tuskin olisi se, jos päähenkilöt vuorovaikuttaisivat dynaamisemmin. Heidän välilleen jäävä kuilu jättää kokonaisuudenkin osiensa summaksi.

Joo, mutta miten niin leffa on vakava, tivaa joku, joka traumatisoitui, kun Gyllenhaalin Merijalkaväen mies pyrki kuvaamaan sotilaiden tylsää arkea realistisesti. Covenant ei ole realistinen vaan trillerimäisen dramaattinen. Alussa Gyllenhaalin tiimi jäljittää kriittisiä kohteita eli hakeutuu epävakaisiin olosuhteisiin. Kehen voi luottaa? Onko väijytys nurkan takana? Salimin hahmo on omapäinen. On loogista, että paikallinen mies hyödyntää vaistojaan, paitsi sotilaiden hierarkian näkökulmasta. Ensimmäisellä puoliskolla jännitteet kehittyvät luontevasti ja vetävät leffaa tasaisen viihteellisesti. Tiettyjä tuttuja paradokseja esiintyy. Kaikkiin karuihin ammatteihin kuuluva läppä jää kovin kliiniseksi, koska trillereillä on paineita esittää vakavaa. "Taide-elokuva" kehtaisi pistää tyypit puhumaan puuta ja heinää, ennen kuin he vakavoituvat muutaman vesiperän jälkeen.

Toiminta on ohjattu intensiivisesti ja musiikki elää hetkessä. Kummankaan osapuolen strategiat eivät vakuuta, mutta eivät vakuuta omanikaan (ennen kuin lataan jonkun pelin alusta), joten ehkä pitää satuilla, että leffa riisuu sodan fantasiasta? Varsin fantastisesti sankarit pärjäävät, jos on pakko. Päähenkilöitä vilpittömästi kunnioittaen pyrin torjumaan muistot mm. Austin Powersin kolmesta luodista, jotka kaatavat viisi konnaa. Kun muistamme, että leffan tykinruokapahisten isät ja vaarit taistelivat Rambon puolella 1988, on mahdotonta ajatella, että valikoivasti asiallinen uutuus jotenkin purkaisi esimerkiksi kyseisen Rambon koomisen perinnön. Nämäkin olisivat kyyneleitä sateessa, jos alun kiinnostavasta passiivisaggressiivisuudesta edettäisiin vähemmän konemaiseen ja teoreettiseen kunniallisuuteen. Jos jenkki olisi vähän niin kuin jou, bro, yeah, bro, mutta afgaani vain nyökkäisi, ristiriita avaisi heti jotakin sydämessä, mutta ukot ovat kilpaa jäyhiä.

Hetkittäin Ritchie testailee hyvinkin yritteliäästi mm. kameran tunkemista tunteilevan tähden naamaan ja editointikykyjään, mutta eritoten tyyliharjoitelman pitäisi harjoitella itsensä editoimista 80 minuuttiin. Nämä on nähty.