Kirjaimellisesti tulinen tyttö ihastuu vedestä tehtyyn poikaan. Tytön faija on maahanmuuttaja, jonka mielestä heidän kulttuuriaan ei saa vesittää. Ymmärrämme täsmälleen, mitä tulesta tehty mies tarkoittaa. Kylkeen tulee selvennys, jonka mukaan valtavirran vetelykset suhtautuvat rasistisesti tulisiin mamuihin, jotka saavat heidät kiehumaan. Silti on sanomatta selvää, mihin tämä on menossa: jos huolettomien kermaperseiden utopiaan muuttaa kihtinen äijä, äijän kannattaa jossain määrin sopeutua, jottei hän esimerkiksi räjähdä.

Vaikka yksittäiset vertaukset ovat äärimmäisen yksinkertaisia, yhdessä ne ovat korkeaa fantasiaa. Matala fantasia väittää viisasta velhoksi ja rivipahista örkiksi. Korkea fantasia hämärryttää sen, mistä on tarkalleen kyse, joten lapsillekin suunnattu moinen voi nostaa pöydälle todellisia ja suhteellisia tabuja.

Säännöt joustavat, ja opimme korkeintaan alkeet siitä, mitä elementaalit ovat olevinaan, mutta silti alkuasetelma on jännittävän puhdas. Dominoidessaan tuli tekee vedestä höyryä ja muusta tuhkaa. Toisaalta ryöpsähdys vettä voi sulattaa puolet tulielementaalin päästä kuin scifitason happo. Lapset eivät traumatisoidu, koska pienet haaverit kumotaan nopeasti kuin höyryjyrän alle jääneeseen Kelju K. Kojoottiin pumpataan ilmaa. Teemallista painoa kehittyy, koska elementaalit pelkäävät isompia haavereita, jotka jäävät soveliaan epämääräisiksi. Erilaiset naapurit tuntuvat aidosti vaarallisilta varsinkin kun uusia tilanteita esitellään nopeasti. Korkeaa fantasiaa on juuri se, kun satu myy tunnetasolla ajatuksen kortteleista, joihin kaikkien ei kannata mennä, vaikkei kyse ole edes epäsuorasti rikollisuudesta. Ideaalisesti (eli puhtaasti teoriassa) änkyrä voi kysyä itseltään, onko rikollisuus oikeasti sitä, mitä hän vastustaa tosielämässä, ja toisaalta suvakki voi keskittyä ymmärtämään änkyrän pelkotiloja, kun kukaan ei pyytänyt kommenttia tosielämän "no go -alueista".

Päinvastainen mielipide on vähintään yhtä totta. Pixar ja Disney lähentelevät itseparodiaa, kun taas uudet asiat asuvat Asiakaupungissa ja asian eksoottisuudesta revitään ilmeiset vitsit, vaikka asioilla on samat tavoitteet ja sanavalinnat kuin ihmisillä, kun silmän iskeminen taukoaa. Zootropolis on loogisempi mesta kuin Elemental City, ja Zoon pääjuoni on luovempi, mutten raaskisi kuvailla toista leffaa paremmaksi, koska juurikin luonnosteltu leväperäisyys sallii Elementalin käsitellä rasismia ja romantiikkaa rohkeammin. Jos tahdot tietää täsmälleen, minkälainen Zootropolis olisi, jos sorretun lihansyöjän sallittaisiin tykätä lihasta ja silti rakastua pupuun, katso Netflixin loistava Beastars. Matalan ikärajan puitteissa olisi hankala käsitellä kiellettyä rakkautta kärkevämmin kuin Elemental tekee. Pitäessäni teemasta enemmän kuin fyysisestä todellisuudesta, olisin heittänyt Elementalin lopputekstibiisiksi Alice Cooperin Poisonin, mikä siis on kehu.

Arvostelut ovat (lol) intellektuaalisia performansseja. Elemental on "tunnetason alkemiaa": leffa on korostetusti visuaalinen ja tunteellinen pläjäys. Vihainen tulityyppi roihuaa! Surullista sellaista tekee mieli heittää kalikalla, jottei se hiivu olemattomiin kuin kosteista risuista vaivalla väsäämäsi nuotio, joka ei onnistunut makkaraa lämmittämään -97. Älä jaa tuollaisia muistoja vesityyppien kanssa, tai he vollottavat kaaressa. Kun olennainen on näin hyökkäävän selkeää, siitä voidaan tinkiä, miten ehyt ja luova tarinan pitää olla, ja toisaalta mahdolliset omat tulkinnat jäävät pärinän ja pörinän varjoon soveliaasti. Se toimii erinomaisesti, että eritoten tulityypit vaikuttavat sielukkaan piirtäjän nopeilta luonnostelmilta, jotka on herätetty henkiin uuden ajan simulaatioilla (tussaamisen ja värittämisen sijaan).

Inside Outin lumoavasta sisäisestä logiikasta tällaiset jäävät jälkeen valovuoden. Elemental on virallisesti vertaus monikulttuurisesta New Yorkista, mutta onko leffan pakko sijoittua "nykyaikaan"? Miten olisi: tasku-ulottuvuus, jossa elementaalit häsläävät puhtaasti omilla ehdoillaan odotellen sitä, että joku roolipelisankari manaa heidät esiin?