Mitä huonommalta leffa kuulostaa, sitä parempi. Jos kortteja lyödään pöytään sujuvasti, etkä vieläkään tiedä, miksi leffa on tehty, leffa ei ole valmiiksi pureksittu.

Air kertoo Michael Jordanin monoista. Air Jordan -lenkkareista tuli suosittuja syistä, joista Leevi and the Leavingsin Muotitietoinen-biisi kertoo leffaa enemmän. Näissä on aina ironiaa, mutta ihmiskunnan hulluus ei ole perusidea siten kuin esimerkiksi The Beanie Bubblessa, jossa maailma innostui kieron sedän pehmoleluista. Ideaalisesti näin huono idea johtaa sellaiseen teokseen kuin King Richard, joka perusteli päätöksensä keskittyä mestariurheilijoiden faijaan.

Matt Damon näyttelee Niken koripalloasiantuntijaa, jonka toimenkuvan epäselvyyttä pilkkaa pomokin, jota tulkitsee ohjaaja Ben Affleck. Vuosi on 1984. Nike on iso ja Jordan suosittu. "Samaistuttava altavastaaja" Damon yrittää pelastaa Niken koripallopuolen sillä oivalluksella, että Jordanista on tulossa suosituin. Suosittua ei kiinnosta iso vaan isoin, paitsi jos vain iso on valmis ylentämään hänet ykköseksi? Asia ymmärretty. Jos tämä Damon kutsuttaisiin firmaasi puhumaan, hän tavoittelisi itseironiaa, vaikka hän käytännössä väittäisi historiallista arpaonneaan bisnesvainuksi. Sitten hän kertoisi Jordanista anekdootin, jolle kohteliaasti nauretaan.

Jordan simppelisti on tähti. Häntä väitetään tulokkaaksi, mutta college-uran jälkeen hän on Ólympos-vuoren etäinen jumala, jolla on korkeat standardit uhrilahjoille. Kartanossa hän ei asu, mutta kenkädiilin ei ole määrä maksaa laskuja vaan virallistaa faktat. Tyhmät bisnesäijät luulevat, että on kunnia tulla verratuksi Magic Johnsoniin, mutta välittävä visionääri Damon tietää juhlakalun arvon! Mitä Damon oivaltaa? Ei hajuakaan. Alussa hän katsoo videon. Jos se olisi matsin sijaan Space Jam vuodelta 1996, aikamatkateema tekisi juonesta ehyemmän. Kengät eivät voisi Damonia vähempää kiinnostaa. Damonin työ on rakastua ja kosia vanhempien kautta.

On suoria viittauksia useamman äijän keski-iän kriisiin. Damonin ja mamma Jordania näyttelevän Viola Davisin ensimmäinen kohtaus herättää tarpeen nähdä tiukkoja neuvotteluita, eikä vähiten Davisin maineen vuoksi. Urheilijan oikeuksien ohella neuvottelut voisivat helposti kääntyä symboloimaan sitäkin, kuinka setämiehet ymmärtävät vielä elämää. Punaista lankaa ei kuitenkaan löydy. Damon näyttelee käsikirjoituksen lukenutta antihahmoa vailla tarinaa.

Leffaa katsoo, koska kirjoittaja ja setämiehet nauttivat irtonaisten höpöhetkien virittelystä. Ylikirjoittamisesta näkyy enteitä, kunnes "merkittävin neuvottelu" on farssi. Ei siinä vielä mitään, että Jordan on läsnä kuin Pyhä henki, mutta on jo noloa, kun hän peittelee naamaansa kuin Oopperan kummitus, sankarien sönköttäessä mitä sattuu ja Davisin vain kuunnellessa. Pariinkin kertaan leffa tuntuu tähtäävän realistiseen toteavuuteen ja virnuilevaan satiiriin yhtäaikaa, mikä pyörittää silmiä.

Jos elokuvataiteen mahdollisuudet valjastettaisiin myymään koripallo meille ummikoille, siinä tuskin olisi mitään erikoista, jos Jordania väitettäisiin legendojen ennustamaksi sankariksi. Kun kyse on Jordanin kengästä tai hädin tuskin edes siitä, legenda on niin absurdi, että saattaisin päätyä yhteen tähteen, jos useinkin kokisin arvostelevani tarinoita enkä pelkkiä kaavoja. Leffa on kiinnostava, koska se ei ole.