Cary Elwes on alkanut näyttää vahakabinetin vampyyrilta kenties siksi, että hän jää nykyään sivurooleihin ja kalpeaa naamaa ehtii verrata vain pikaisesti nuoreen Elwesiin, joka oli prinsessaa söpömpi Prinsessan ryöstössä. Jason Statham on ollut tasalaatuisesti Iso-Britannian kovin kivespussi yli 20 vuotta. Kuuluisa hymy vahvistaa Aubrey Plazan funtsivan samaa ja pieraisseen. Kutsutaan mukaan vähemmän tunnettu tummaihoinen näyttelijä, joka ei tee mitään, niin tiimihän on Haamujengin tasolla?

Leffa ehtii haiskahtaa Guy Ritchien veijarikomedialta, kunnes Ritchie unohtaa alkeetkin siitä, kuinka pysyä tyylissä; missään tyylissä. Kokoelma veijareita ei ole ilmeinen. Vastakkainasettelu ei tunnu väkinäiseltä, kun Elwesillä ja Stathamilla on yhteneviä brittisävyjä, vaikka Elwes on tiimin kokoava herrasmies ja Statham mätkii pahiksia. Lopputekstien lähestyessä yhdelläkään hahmoparilla ei silti ole minkään valtakunnan kemiaa. Leffa on satunnaista silppua. Elwes unohtuu taas jonnekin. Statham riehuu alati enemmän. Plaza on laajentanut komediasta vakavaan suuntaan, mutta jostain syystä hän tekee sitä komedioissa (myös The White Lotusissa).

Sankarit ovat hallituksen agentteja leväperäisesti kuten mm. Mission: Impossible -saagassa. Uusimman Missionin tavoin iso uhka on tekoäly, joka voi teoriassa tehdä mitä vaan, mutta agentit vain jahtaavat esineitä ja ihmisiä kuten näissä jo 60-luvulla. Lentokenttäkohtauksen aikana Ruse de Guerre on kuin kyseisen Missionin mockbuster-versio, mutta kyse on vain kliseisyydestä.

Hei, no, yllätys: tiimiin värvätään vielä yksi! Josh Hartnett näyttelee niinkin eksoottista hahmoa kuin suosittua näyttelijää. Yksi hahmon faneista on katala pohatta, joten vastentahtoinen näyttelijä soluttautuu hänen luokseen kuten Suurenmoisen lahjakkuuden sietämättömässä taakassa. Pösöä tulkitseva Hugh Grant koettaa rikkoa maneerinsa ovelalla äänen käytöllä. Sitä luultavasti on helpompi arvostaa, jos päässäsi ei jyskytä Sietämätön taakka, jonka (ainoa) ansio on se, että näyttelijällä ja pohatalla on kemiaa; Hartnettilla ei ole edes pulssia. Ruse on siis myös Sietämättömän taakan "halpakopio".

Pyrin jättämään väliin leffoista kertovat leffat. Kun leffa, jonka trailerin olen katsonut, mutta jonka perusidean unohdin tai ajattelin väärin, alkaa jaaritella leffoista, en ole vihainen edes itselleni enää tässä vaiheessa, kun kyseessä on viides vastaava onnettomuus saman kalenterivuoden aikana. Alan vain siirtyä ruumiini ulkopuolelle tarkkailemaan tätä farssimaista luontodokumenttia, jossa elämme.

Alussa kun koin katsovani hahmovetoista komediaa, oli kiva nähdä Stathamin mätkivän satunnaista ninjaa, vaikkei se ollut hauskaa. Kun myöhemmin nähtiin koomisen tyly hetki, joita Ritchieltä kai odotetaan, olin jo irti elämästä, joten aloin ajatella yleisiä asioita. Tälle yhdelle tylylle hetkelle olisi höhötetty teatterissa 2005: muistan useita röhönauravia saleja. Tämän vuoden suosituimmatkin komediat ovat ansainneet vain kevyttä myhäilyä meilläpäin. Omia tunteitani latistaa ikä, mutta onko muut turmellut... vaikka TikTok?!

Kun eksistentiaalinen kriisi on jo päällä, on hämmentävää, kun Rusessa ryhdytään räiskimään helikopterista minigunilla ja leikkimään vakavaa toimintatrilleriä, muutaman hahmon jatkaessa sketsilinjalla. Sankareilla on juonia ("ruse"), mutta niin on James Bondillakin, ja oivempi esikuva olisi Ocean's Eleven.

Lyhyesti: paska Commando-klooni.