Keväällä uutisoitiin, että isopäisiä Funko Pop -figuureita kärrätään monttuun kymmenien miljoonien dollarien edestä, kuten kävi 80-luvulla E.T. the Extra-Terrestrial -peleille, kun silloinen videopelikupla puhkesi. 90-luvun ilmiöihin lukeutuivat Beanie Babies -pehmolelut. Kun jaksat lusia läpi pakolliset repliikit tyyliin "ne olivat hulluja aikoja", toteaa elokuva The Beanie Bubble sen itsekin, että nämä ovat sama asia; nämä Pokémon-kortit ja kryptovaluutat. Laajempi analyysi ihmiskunnasta ei ole leffan velvollisuus, kun se tarjoaa yksilöitä. Eritoten Zach Galifianakis yllätti itseni eräänlaisen lelualan Elton Johnin roolissa.

Peruspehmoihin verrattuna Beanie Babyt ovat alitäytettyjä rutkuja. Niitä siis on kivempi asetella. 2020-luvun Squishmallowit ovat pulleita palloja. Niitä siis on kivempi halata. Voi pojat! Näillä ideoilla lohkeaa miljardi dollaria! Summailen asian niin, että Zachin hahmo Ty Warner on babyjen isä ja firmansa sielu, koska pehmolelut ovat hänen koko elämänsä ja pehmolelut ovat 99% samanlaisia. Toisaalta se 1%, joka erotti brändin muista, saattoi johtua Tyn elämän naisista, joita hän kohteli kaltoin.

Elizabeth Banks näyttelee emäntää, jonka kanssa Ty perustaa firman. Otetaan tähän setti tuttuja kohtauksia. Kyllä: Ty on petollinen kehveli, tehtyään kehvelien jutut. Se ei ole uhrin syyllistämistä, että jäin kaipaamaan selkeämpiä perusteluja sille, miksi Banksin hahmo reagoi oikeuksiinsa vasta kun on tavallaan myöhäistä. Pääpiirtein kaiken selittää se, että Ty on kiehtova yhdistelmä sympaattista luuseria ja lipevää egomaanikkoa. Hänellä on aseista riisuvat puolensa. Hän on pikkuisen tyhmä. Vaikka hän olisi miljardööri ja itse olisit minimipalkalla työskentelevä sihteerikkö, ei ole syytä olla tekemättä hänen hommiaan, kun positiivisuus varmasti palkitaan? Niin uskoo Geraldine Viswanathanin näyttelemä nuorukainen, joka on nettimarkkinoinnin pioneeri tietämättä sitä itsekään.

Aikatasoilla leikitään. "Samaan aikaan" kun Ty alkaa saada kissapehmoja kaupaksi Banksin kanssa, hän on valtaamassa maailmaa Viswanathanin kanssa. Väliin mahtuu vaihe, jossa Sarah Snookin näyttelemä nainen päästää Tyn elämäänsä ja erehtyy fiilistelemään, että heidän juttunsa on kuin perheyritys. Hänen kaksi nuorta tytärtään kommentoivat leluja ja saavat jopa nimensä varhaisten babyjen kylkeen. Leffa hakee runoutta rinnastamalla ihmissuhteiden nousut ja laskut. Joskus se toimii. Toisinaan se menee epämääräiseksi, jos leffa vaikkapa palaa vaiheeseen, "jonka yli pääsimme jo". Yritystä on.

Metafiktio menee päässäni näin. Laimea psykopaatti Galifianakis, jota olen nimitellyt mm. Fanipalapaskikseksi, luki alkuviikon pakinani tekoälytaiteen potentiaalista. Hänellä kiehui yli. Hän ajoi partansa tunteiden tieltä. Hän selvitti, että harrastan leluja. Hän kutsui rinnalleen kolme persoonallista daamia, joita olen kehaissut viimeisen kuukauden sisällä. Joko aidot ihmiset kelpaavat, "kriitikko"?! Tämä kelpaa, possu, tämä kelpaa (mutta jos joku oikeasti loisi näin hilpeän spesifistisen protestin kahden päivän aikavälillä, niin tekoäly).

Hahmot ja suhteet ovat pääasia, joten teoriassa kuka tahansa voi tykätä tästä, mutta ajoittaisesta takkuilusta johtuen teeman on hyvä kiinnostaa. Esimerkiksi se on totta, että lelufirmat manipuloivat markkinoita tekemällä valtavirran tuotteen rinnalle keräilyversioita, jotka myydään loppuun minuutissa hullujen fanien jäädessä raivoamaan eli fanittamaan äänekkäämmin. Jos tämä on tuttua, hahmokuvaus on astetta kiinnostavampaa, sillä Ty vastustaa mielivaltaisesti jopa itselleen hyödyllisiä ideoita, jos niitä ei myydä hänelle hänen ehdoillaan. Hän on sekundanarsisti; pikkusieluinen diktaattori. Hänen järjenjuoksunsa jää soveliaan mystiseksi, naisten edustaessa reilukerhoa samaistuttavasti jos ehkä karikatyyrimäisesti, mikäli näyttelijöiden karisma sivuutetaan.

Saman palvelun Tetris-leffa on ratkaisevasti rapeampi bisneskomedia, muttei Apple näitä sokkona osta.