Cocaine Bear eli Pablo Eskobear oli amerikan mustakarhu, joka menehtyi kokaiinin yliannostukseen vuonna 1985. Salakuljettajat olivat pudottaneet lastin Tennesseen erämaahan lentokoneesta. Pablo ei tehnyt kenellekään pahaa. Hänet löydettiin kuolleena, ja hän päätyi täytettynä ostoskeskukseen, jossa hänellä väitetysti on oikeus virallistaa avioliitot, koska eläinten päihdeongelmat eivät ole keskeisin ongelma Tennesseessä.

Heh, kokkelikarhu. Ja käärmeitä lentsikassa. Cocaine Bear on menestynyt paremmin kuin Snakes on a Plane, mutta kummastakin 30 miljoonan taalan eläinkauhukomediasta voi sanoa sen, etteivät meemit ole suosion enne, vaikka toimittajatkin erehtyisivät puhumaan ilmiöstä.

Pöllyinen juliste on kiva. Vangitseeko otsikko mielikuvituksesi? Miksi? Ehkä vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä: kokaiini piristää, joten superkarhulla pärisee kuin... ei nyt sinulla, mutta kummin kaimalla kerran. Wikipediassa lukee myös, että kokaiini vie näläntunteen. Nostaako se eläinkauhun panoksia?

Alussa karhu takoo päätä puuhun. Sitten pohdimme puolisen tuntia, mikä vitsi tässä on. Kaikki käyttäytyvät kuin komediassa, mutta tavoitteet ovat käytännönläheisiä: kytät ja roistot tahtovat löytää kokkelin, siviilien ja metsänvartijoiden etsiessä lapsia. Silmiä pyöritellään ja pullistellaan ja suuta auotaan. Se on vitsi, kun lapset uhoavat olevansa kokkelin asiantuntijoita, mutta kun skenaario jatkui, koin itseni taas ulkopuoliseksi. Leffa on kuin sarja niitä kliseitä, joissa sieniä syöneet näkevät näkyjä, paitsi ettei näkyjä nähdä.

No. Lopulta kun karhua esitellään kursailematta, se jahtaa kokkelia sketsimäisesti veren ja irtoraajojen lennellessä. Karhu on animoitu kohtalaisesti, ja tietty eläintohtorimaisuus on vain eduksi. Selvästi kalleimpaan kohtaukseen mahtuu mukavasti törkyä, joten olin jo nielemässä kritiikkini. Nyt mentiin! Ei pitkälle. Se ei ole sarkasmia, kun kuvailen lopun vetelää rytmiä "kokeelliseksi", sillä ohjaaja Elizabeth Banks vähintään kerran testaa, johtaisiko tyhjäkäynti humoristiseen epätasapainoon.

Kaipaan kovasti digitaalista aikaa edeltäneitä virheitä kuten Anakondan väärinpäin kulkevaa vesiputousta. Nykyään jopa "täysin kädetön" Winnie-the-Pooh: Blood and Honey on ohjattu liian hyvin, ja Cocaine Bear on ohjattu paremmin kuin se, mutta kulttuurin tasapaksun tilan huomioiden Banksin epäselvä ilmaisu ja yksi semiaito leikkausvirhe melkein piristävät. Näyttelijäohjaus on kehnoa, mutta osaajat kuten masentunutta konnaa näyttelevä Alden Ehrenreich pärjäävät. Banks on pätevä komedienne, ja on helppo kuvitella, kuinka luontevasti hän itse pyörittelisi silmiä. Leffaan istuisi myös Anakondasta tutun Ice Cuben lepäävä ilme, sillä hänen lantrattu versionsa O'Shea Jackson Jr. ei ole hirveä. Leffa on yksi Ray Liottan viimeisistä. Pidetään hiljainen hetki. Eipähän tarvitse puhua hahmosta.

On hauskaa, kun mummo heltyy antamaan lipevälle nilkille tikkarin, muttei vaihtamaan tikkaria vihreäksi. Ehkä huipennus (se, että tikkaria ei vaihdeta) on improvisoitu? Ainoa kohtaus, jolle nauroin, on kirjoitettu siten, että roolipelinoppa näytti ykköstä, joten käsikirjoittaja kehtasi kerran pistää yhden hahmon mokaamaan tavalla, joka on uskottava, mutta joka on myös huumoria, koska Indiana Jones ja James Bond eivät mokaisi näin. Pidin ajoituksesta, siis.

Parannusehdotuksistani kärkevin on se, että jos karhu olisi sama puuhanalle, jonka kanssa Banks kävi kääntymässä Oscar-gaalassa, haettu pultsarimaisuus olisi vahvempaa.