Nicolas Cage näyttelee Nicolas Cagea. Cage haaveilee paluusta, vaikkei hän missään käynyt itsensäkään mukaan. Aito Cage palaa 1-3 kertaa vuodessa, mihin erehdyn uskomaan 0-1 kertaa. Nyt lumouduin otsikosta, jonka ironia takaa, että pettyminenkin on tarkoituksellista? Kieltäydyn pitämästä eronnutta, velkaantunutta, itsekeskeistä, viinaan menevää, narsistista, ylinäyttelevää, jakomielitautista työnarkomaania fiktiivisenä Cagena: dokumentti tämä on. Käsiteltäisiinpä tässä (selkeämmin) myös sitä, että Cage on pohjimmiltaan nepotismin pelastama miljonääri, ja sitä, että kasvojen käytöstä päätellen Cage on Coppolan suvun adoptoima liskoihminen.

"Cage siis toimii." Mitäpä jos myös mukava mies Pedro Pascal näyttelisi itseään? Riittäisikö sisällöksi se, jos miehet vain hengailisivat, kun Pascal ensin lahjoo Cagen vierailemaan syntymäpäivillään ja lukemaan itselleen tärkeän käsikirjoituksen? Tähän tyyliin leffa toimii jonkin aikaa, kun Pascalin näyttelemä eurooppalainen miljonääri löytää yhteisen sävelen ihailemansa Cagen kanssa. Pascal on herttainen. Cagekin kesyyntyy. Kun he juttelevat leffoista ja mahdollisesta yhteisestä projektista, he esittävät lähes samat kysymykset kuin äsken kuulit.

Tämä on siis metafiktiota - mutta se on eri asia, onko tämä luovaa. Koko totuus alkuasetelmasta on se, että CIA epäilee Pascalin hahmoa rikollispomoksi, joten Cage värvätään salaiseksi agentiksi. Idea on nähty: päällimmäisenä mielessäni on yhä Jean-Claude Van Johnson, jossa agenttihommiin lähti Van Damme. Kun Cage & Pascal funtsivat, että säpinää on saatava hahmovetoisenkin leffan traileriin, säpinää on vähän jo nähty, joten ruumiini oli valmis enemmän tai vähemmän platoniselle Rakkautta ennen auringonlaskua -parodialle, joka rauhallisesti seuraa ystävyksiä pitkän päivän loppuun...

Käytännössäkin lajityypeillä leikitään, mutta leikki on niin kaavamaista, että tekoälykin ennustaisi kaiken jo ennen puoltaväliä. Yksi jekku on tuttu tuskin viidestäkään leffasta, mutta jotenkin sen näki, että taas se tulee. Ohjaaja ja käsikirjoittaja repivät iloa dialogista ja suorituksista, mutta heillä ei ole soluja, joilla fyysisestä komediasta tehdään arvaamatonta ja tyylikästä. Aito takaa-ajo ja ammuskelu eivät tee 30 miljoonan taalan leffasta myöskään aitoa blockbusteria, joista sankarit puhuvat. "Leikki" on täten virnistelyä puolitanassa. En vaadi uutta Being John Malkovichia, mutta ehdottaisin esimerkiksi sellaista visionääristä vitsiä, että The Rockin ja Con Airin tunnelmiin paluusta haaveileva Cage päätyykin uransa halvimpaan ja laimeimpaan toimintaan. Rakettitiedettä?

Cagen "jakomielitauti" on yksi tilaisuus ihmetellä tekijöiden järjenjuoksua. Irtonainen idea johtaa huvittaviin hetkiin, kyllä. Cage kuitenkin on valmis mihin tahansa. Kun saat Cagen näyttelemään kahta Cagea yhtäaikaa, eikö mielessä käy, että nyt muuten rikotaan ennätyksiä? Kun otsikkokin on tämä?

Tsemppasin itseni keskittymään Cageen & Pascaliin: naamoihin. Useissa joutavissakin kohtauksissa se viehättää, kuinka motivoituneesti miehet pyrkivät myymään joutavuuden. On läjäpäin viittauksia Cagen uraan, joten fanille leffa lienee antoisa tumputus kuin mikä tahansa tunnin video Schwarzeneggerista, jossa Arska käy taas läpi repliikkinsä.