Aloitetaan suppealla totuudella. Hayley Atwellin näyttelemä varas kähveltää avaimen. Tom Cruise virnistelee, että se kannattaa palauttaa omistajalle. Varas temppuilee, mutta ymmärtää eksyneensä väärään liigaan viimeistään, kun hänet on kahlittu setään, joka kaahaa tuhatta ja sataa karkuun muita avaimesta kiinnostuneita.

Setä näkee näkyjäkin? Mitä on meneillään?! Cruisen näyttelemä Ethan Hunt ei ole hahmo, joten 7. osa ei menettäisi mitään, jos Huntin mielentila olisi aluksi mysteeri. Leffa kuitenkin vääntää asiat rautalangasta ennen varkaan esittelyä.

Se absurdi vitsi on olevinaan salajuoni, kun venäläiset telovat itsensä vahingossa. Asiasta syytetään Skynet-tason tekoälyä heti alussa. Samalla satuillaan, että Huntin tiimi sooloilee tarkoituksella aina. Se ei pidä paikkaansa, joten se selitetään erikseen, miksi kaikki ovat tiimiä vastaan taas.

Sehän kutkuttaa, kun fyysisyyteen uskova tähti ja tuottaja Cruise päättää taistella tekoälyä vastaan nyt, kun aito tekoäly uhkaa Hollywoodin ja muiden alojen ammattilaisia. Sitten perustason psykologia kolahtaa tajuntaan. Se, että Ku Klux Klan vastusti mustia Kansakunnan synnyssä (1915), ei johtanut järin tyydyttävään kuvaukseen afroamerikkalaisuudesta, jeh? Kuvitellaan, että tekoäly saavuttaa itsetietoisuuden huomenna. Mitä eroa on Cruisella, joka kirjaimellisesti pelkää näytönsäästäjää, ja sillä, kun valkoinen näyttelijä ahdistelee naisia kenkälankkia naamassa?

Tekoäly ei leffaa kiinnosta. Itsetietoinen, kaikkialle hajautunut ohjelma muuttuu vitsiksi heti, kun vilkkuvaloilla koristeltu taika-avain onkin pääasia. Todellinen pahis ei ole tekoälyjumalan paavi tai muuta kaavan ulkopuolista. Se klisee, että roistot ovat aina askeleen edellä, on pelkkää sanahelinää. Ylipitkät toimintakohtaukset kytkeytyvät teemaan vain ohimennen. Mainostetusti vähintään yksi kuvattiin, ennen kuin tekijät tiesivät, miten se liittyy tarinaan:

Cruise ajaa mopolla jyrkänteeltä. Kaikissa mainoksissa nähty hyppy välähtää alkuteksteissäkin. Cruise on kova luu! Rispektiä! Kohtauksessa mättää vain kolme asiaa. 1. Se ei ole näyttävä sarjan omilla standardeilla. 2. Se ei liity mihinkään mitenkään. 3. Leffan kestosta noin vartin selittää se, että Cruise ajaa väärään suuntaan, jotta mopohyppy mahdollistuu. Tämä ei enää ole elokuvaa. Katso mieluummin Jackass Forever.

Jos kliseet ovat sattumia, niin onhan se huonoa tuuria, että leffan kiistatta ponteva mutta kerronnallisesti ylipitkä junakohtaus on kolmas laatuaan parin kuukauden sisällä. Voi pahkeinen senkin johdosta, että takaa-ajo Euroopassa vaikuttaa tapahtuvan samoilla rappusilla kuin Fast & Furious X:n omintakeisempi flipperikohtaus.

Leffa on kokoelma kameralla osoitettua kamaa. Saumat näin alusta loppuun. Rytmi ei toimi. Osapuolten määrä ei toimi. Oudon alakuloinen pohjavire ei toimi. Aukot selitetään, joten epäselvyyksiä ei jää, mutta maito on maassa. Koin hyvän tahdon harrastamisen ylipäätään mahdolliseksi lähinnä kuvaillun varasvaiheen aikana: uusi, elämänhaluinen hahmo sallii fantasioida, että nyt vasta aloitamme. Komeimmat stuntit vakuuttavat kuten aina, mutta puuroa löytyy kuvakerronnastakin (aavikkokohtaus, näytönsäästäjä). Se, että kolmen tunnin improvisoitu stunttishow kehtaa jäädä kesken, tekee tästä sarjan heikoimman osan.