Syvästi vaivautunut Dave Bautista, raivohullu Ron Weasley ja kaksi täti-ihmistä murtautuvat yksilapsisen perheen lomamökkiin. Vaivautuneisuus kasvaa, sillä murtoliiga ei tiennyt, että kyse on sateenkaariperheestä. On noloa kertoa homoparille, että heidän on nyt päätettävä, kuka perheestä kuolee. Se kuitenkin on ainoa tapa estää maailmanloppu. Väitetysti.

Tilanteessa on tasoja. Mitäpä jos selkeä enkeli pistäisi sinut näihin hommiin, mutta sitten kun saavut mökille, alat vahvasti epäillä, että Jumala on homofoobikko, kuten pahimmat änkyrät ovat aina inttäneet? Vähempikin alkaisi ketuttaa tappohommiin lähtenyttä suvakkia, joka kenties toivoi pääsevänsä esittämään uhkavaatimuksen Karhukoplalle tai Corleonen perheelle?

Tasot toimivat kiitos Bautistan. Hän on ihminen ja sarjakuvahahmo; hän on Lilleri Lalleri ja muuri, jolta Lalleri putosi. Hörähdin, kun hahmo esiteltiin alakoulun opettajaksi, mutta olen melko varma, että uskoisin parimetrisen tatuoidun korston lempeään pohjavireeseen, vaikka näkisin Bautistan ensi kertaa. Samaan aikaan hän on uhkaava. Ronia ja tätejä voi leipoa turpiin, mutta Bautista symboloi vahvasti vääjäämättömyyttä riippumatta siitä, onko kyse murhakultista vai maailmanlopusta. Bautista hallitsee tarkkaan sen, minkä verran älykkyyttä hän päästää kunkin hahmonsa katseeseen. Tuumin alussa, ettei herra opettaja ymmärrä perimmäisiä syitä sille, miksi visiot käskevät häntä toimimaan näin, mutta hän uskoo asiaansa ja ponnistelee pitääkseen itsensä koossa. Kollegoissa ei ole vikaa, mutta Bautista saisi leffan toimimaan, vaikka kyseessä olisi mysteeristä vapaa tarina psykoosista.

Leffa on M. Night Shyamalanin uusin, joten merkittävä huumorin lähde on se kysymys, saattaako tämä olla historiallinen hitti tai huti. Shyamalanin useimmat palvelevat, enkä epäile miehen moraalia, mutta jos kuulisin, että joku on tyrinyt kunnolla tarinan itsemurhan suosittelusta homoparille, saattaisin epäillä "arjalaisen" The Last Airbenderin ohjaajaa.

Shyamalan ohjaa yleensä jekkutrillereitä, joissa mielenterveysongelmat ovat syvyyttä luova vaihtoehtoinen selitys, useimpien muiden tehdessä homman toisinpäin. Uskottavuudesta ja hahmoihin samaistumisesta lähtevä perustason jännitys voisi olla ratkaisevasti rajumpaa, jos hyökkääjät pyrittäisiin myymään seinähulluina ennen vaihtoehtoista totuutta, mutta sitten jäisimme ilman Shyamalanin sielun kanssa synkronisoitua Bautistaa. Tilanne on riittävän uskottava kiitos lähikuviin jatkuvasti pääsevien vakavien ja värisevien naamojen.

On satunnaisia takaumia, jotka vihjaavat, että opittavaa on. On muuttujia, jotka tekevät tilanteesta epävakaan ylimääräisillä tavoilla. Tärkein totuus on yleensäkin tämä, kun Shyamalania katson: olin matkalla. En suoltanut parannusehdotuksia elokuvan aikana, koska suunta ja homman pointti eivät vaikuttaneet valmiiksi pureksituilta. Muistutan taas, että Shyamalanin mielestä dramaattinen todiste Jumalan olemassaolosta on se, kun pesäpallomaila on jäänyt oikeaan paikkaan avaruusolentojen hyökätessä, joten sen ei pitäisi tulla yllätyksenä, minkälainen tai miten olematon jälkimaku hänen teemoistaan ja sanomastaan jää. En ihmettele, jos joku tahtoo lytätä tämänkin tarinan varsinkin, jos hän erehtyi ottamaan teoksen vakavasti, mutta nähdäkseni jo illuusio tarinasta on jännittävä saavutus 2023.