Leffa arvostelee itsensä. Kun sivuhahmot pohtivat Painajainen Elm Streetillä -putkea, toista eivät kiinnosta huonot osat, mutta toisen mielestä huonoja ei ole. Useimmat Elm Streetit ovat heikkoja Casablancaan nähden, mutta Freddy Kruegerin luovuus kutittaa fania aina. Evil Dead kuuluu kerhoon. Kunnia kutkasta tapaa mennä kauhuihin reagoivalle Groovy Brucelle, joka on nyt eläkkeellä. Evil Dead Rise kiepsauttaa homman niin, että pääherkku onkin hän, joka epäkuolleena täysmulkkuna muikistelee. Jos Risen energioita kyetään ylläpitämään jatkossa, "huonoja osia ei ole".

Joo, no: vuoden 2013 versio on roskaa. Se "yritti uutta" olemalla vakava ja mahdollisimman julma, mutta päähenkilöt olivat poseeraajia, joten sadismi vaikutti itseisarvolta. Rise on simppelisti Evil Dead, jossa kuolleiden kirjaa luetaan yksinhuoltajaperheessä. Kun ohjaaja on ihminen, sankaritkin ovat. Siltä pohjalta vuoden 2013 tyyli voisi toimia, mutta onnekkaasti Rise on taas kauhukomedia. Kun Alyssa Sutherland muuttuu normaalista väsyneestä äidistä härskiksi virnistelijäksi, hän on asian ytimessä ja bonuksena kaikkea sitä, mitä Smile ei ollut, vaikka Rise näyttäisi kuvissa Smilen jatko-osalta.

Yksinhuoltajaperhe on isompi muutos kuin kaupunkiympäristö. On maanjäristys ja hissiongelmia. Kun kuolleiden kirja löytyy ja kauhut vyöryvät, rajattu hahmovalikoima on jumissa kerrostalossa kuten aiemmin mökillä. Paikalla on hulivilitäti, jonka heräileviin äidinvaistoihin viittaaminen auttaa luomaan illuusion tarinasta. Hänestä riippumatta kyseessä on: Evil Dead: Äiti. Tehdään nyt yhtä raju Isä, Opettaja, Esihenkilö ja Orpo - totuus hallitusneuvotteluista.

Leffa on jokseenkin väkivaltainen. Raajat irtoavat. Veri roiskuu kuin verellä täytetty palju räjähtäisi. Merkittävää on sekin, miten karulta lapsiaan uhkaileva äiti vaikuttaa verrattuna Screamin puukkohippaan. Psykologiaa ajatellen leffalla olisi tilaa mennä reilusti pidemmälle. Rise on tuote, koska se sivuuttaa lukemattomat perhe-elämään ja piltteihin liittyvät kriisit, joita kauhu voisi kommentoida. Näyttelijät osaavat mutristaa huulta, mutta se on valitettava tyylivalinta, että täti ja lapset kokevat kauhut ensisijaisesti "mykistävinä". Alireagoiminen hirveyksiin on realistista, mutta hysteria ja Groovy Brucen hirtehinen epätoivo ovat elokuvaa.

Toisin sanoen. Jos leffa tahtoisi olla ravistelevampaa kauhua, sen pitäisi pistää hahmot huutamaan silmät sirrillään... Jos leffa tahtoisi olla hauskempi splatter, sen pitäisi pistää hahmot huutamaan silmät ammollaan... Kummassakaan tapauksessa varsinaisia veritekoja ei tarvitsisi viilata suuntaan eikä toiseen. Tämä oli nipotusta ja puhdas mielipide, mutta joku suurkuluttaja ehkä näkee päässään saman kuin minä.

Kuvasto siis ajaa asiansa moitteetta, painostavan äänisuunnittelun ansaitessa erityismaininnan. Risellä on identiteetti, kun sitä ajattelee osana ylipitkää kauhusarjaa, mutta se harrastaa aivan liian ahkerasti viittauksia edellisiin osiin ja muihin kauhuelokuviin, jotta sen voisi julistaa itsenäiseksi teokseksi, vaikkei "tarinan" "ymmärtämiseen" tarvita aiempaa tietoutta. Jos mainitsisin kolme klassikkoa, jotka toiminnallisin vaihe tuo mieleen lyhyen ajan sisällä, se olisi moraalisen krapulan väärti juonipaljastus.