Tappajaleijona on animoitu riittävän hyvin, jotta sitä kehdataan esitellä kirkkaassa päivänvalossa. Mukavan pitkät otokset luovat läsnäolon tuntua: yhden kohtauksen aikana ehtii samaistua Idris Elban selviytymistaisteluun ja epätietoisuuteen hänen tyttäriensä kohtalosta ruudun ulkopuolella, ja sitten vesikauhuinen Simba melkein lyö pallinsa Elban naamaan. Kivekset ja Elba eivät ole ruudulla yhtä aikaa, mutta elämme hetkessä. Leffa on "2020-laadukas", eli se saattaisi olla aidosti (fyysisesti!) jännittävä isolla kankaalla pelkän toteutuksen myötä, jos se hyödyntäisi kaikkea 2000-luvun teknologiaa (60-120 kuvaa leijonan palleista sekunnissa, kolmiulotteiset leijonan pallit).

Leijonia metsästetään. Eloonjäänyt alfa kostaa kaikille. Kun Elban syytön perhe saapuu Afrikkaan, he valittavat kuumuudesta. Vegaaninen ajatusketju: 1. metsästys on kamalaa, joten toivottavasti leijona tappaa kaikki, 2. leijona on vöyhöttävä alfa, joka ei onnistunut suojelemaan laumaa, joten toivottavasti joku tappaa senkin, 3. jokainen etelän helvetilliseen lämpöön saastuttamaan lähtevä turisti on idiootti, joten saakoot vaikka salmonellan.

Alkutekstit ovat yhä käynnissä, mutta sanoin tuon painottaakseni sitä, etteivät kauhuleffat ole rakettitiedettä. Elban karisma alkaa purra nopsaan ja muutkin ovat aidonoloisia, joten heidän puolestaan alkaa pelätä jo etukäteen. Leffa on kaavamainen, mutta se tietää, mitä se tekee. Esimerkiksi Smile kertoo lääkäristä, mutta koska se kopioi The Ringiä, lääkäri pakotetaan käyttäytymään kuin The Ringin reportteri. Beast on löyhässä mielessä "Tappajahai savannilla", eikä leffa silti yritä tehdä tehdä tohtori Elbasta pienen kylän poliisipäällikköä. Piru vie, että tuo pitää erikseen sanoa.

Valkoihoisten mieliksi mukana on aito kiintiöafrikkalainen: Sharlto Copley. Hahmo on rento setä, joka tuntee normaalit leijonat ja Elban ex-vaimon, joka on menehtynyt hiljattain. Elba on tuonut tyttäret mantereelle naisen juuria ihmettelemään. Isukki on perusperinteinen viinaan menevä mököttäjä, joka ei ole läsnä omassa elämässään, mutta suloisen elokuvamaisesti hän tahtoisi tehdä asialle jotakin. Jos nielemme fantasian kehityskelpoisesta miehestä, nielemme myös voittamattoman psykopaattileijonan. Tappajahain negatiivisen perinnön muistaen nyökkäämme väittämälle, jonka mukaan muut, normaalit leijonat ovat rennompia mirrejä kuin oma, maljakkoja tiputteleva, uhkaavasti tuijottava kattisi.

On epäkohtia. Paha jellona on kuin maaliinhakeutuva ohjus, joka ei kuitenkaan haista puolen metrin päähän. Keskivaiheen yökohtaus menee hitusen epämääräiseksi, mutta tiivis leffa pyrkii hyvään rytmiin kuten harkitun elämykselliseen liioitteluun. Lopussa on taas helppo huvikseen kuvitella, että leffa on niin sanottu puhdas suoritus, joka ei aikaamme ainakaan hukkaa. Teemoja salametsästyksestä ja autotalli-isyydestä ei laajenneta merkittävällä tavalla alun jälkeen, mutta olennainen tulee heti selväksi "sivulauseilla" kuten otoksella, joka noin sekunnin ajan kutsuu pohtimaan, hyväksyisimmekö ihmiseksi elukoita huvikseen ammuskelevan henkilön. Leijonavihan sijaan leffa suosittelee valokuvausta ihan ilman saarnaa.