Kävisi järkeen, jos avioituvaa paria testattaisiin musikaalien keinoin sen sijaan, että heidät esim. kärrätään panemaan sinkkusaarelle. Jos Schmigadoon! olisi tosi-tv-show, jossa osanottajat reagoivat näyttelijöiden ylläpitämään musikaalilogiikkaan, kisaajat ehkä pääsisivät purkamaan epärealistisia fantasioita tosirakkaudesta ja kohtalosta. Pohdittuani musikaaleja puoli miljardia kertaa enemmän kuin pariutumista, saatan olla väärässä.

Josh ja Melissa pysyivät parina vanhojen musikaalien viettelyksistä huolimatta. He kävelivät fantasiasta poispäin... 2. kausi alkaa tehokkaasti tästä. He palaavat normaaliin maailmaan. He rakastavat toisiaan ja tahtovat lapsen, mutta arki pitkästyttää. Myönteisin uutinen on se, ettei hedelmöityshoitoa kannata lopettaa. Mies vihasi musikaaleja ennen, mutta nyt molemmat ovat valmiita palaamaan hömppään. Kun he yrittävät, he päätyvät Schmicagoon, joka on särmikkäitä musikaaleja mukaileva mesta.

Kausi on loistava puoliväliin saakka ja varsin viihdyttävä sen jälkeen, vaikka usko harkittuun kerrontaan romahtaisi. Schmicago mukailee mm. musikaaleja Chicago, Cabaret ja Sweeney Todd. Varhainen biisi pilkkaa sitä, etteivät esikuvat tunnu särmikkäiltä 2023. Eräs typykkä hokee "chum" todennäköisesti koska Liza Minnelli lausui sanan niin osuvasti aikanaan. Sankarit ymmärtävät yskän, mutteivät toivoneet tätä.

Mies funtsii, että ehkä tämä on hänen juttunsa, mutta pian häntä syytetään murhasta. Nainen soluttautuu yökerhoon johtolankoja löytääkseen, miehen kokiessa ei jailhouse rockia vaan jazzia. Pari tulkintaa menee oikein vahingossa: sivuhahmo, jonka matkan loppuun sopisi Rocky Horror Picture Show -viittaus, saa sen. Uskon kuitenkin, että tulkitseva katsoja pettyy johonkin. Bisnespamppu on kutkuttavan katala, mutta mm. se on sivuseikka, että hän on sähköalalla ja sähkötuolia käytetään "kerran minuutissa".

Haukottelen murhamysteereille, ellei luovuus ole - näennäisesti - tällä tasolla. Puolivälissä ilmeisin mysteeri kuihtuu. Sankarit eivät edes tajua, mitä heidän on tarkoitus saavuttaa. Onko pyrittävä onnellisuuteen taas, vai autettava muita onneen, vaikka monet näistä musikaaleista ovat tragedioita?

Useimmilla näyttelijöillä on uudet roolit. Martin Short vilahtaa taas menninkäisenä, jotka tunnetusti voivat luoda tasku-ulottuvuuksia. Mikä virka jää mojovan itsetietoisesti muikistelevalle uudelle kertojalle, Tituss Burgessille? Näin suuntia. 1. Murhamysteeri. 2. Ehkä aina eri rooleihin pakotetut orjat on vapautettava hirviön otteesta. 3. Lapsettoman parin sielunelämän käsittely vasta kelpaisikin, kun on jopa poloisia orpoja. Jne.

Onnekkaasti aivopuoliskoni eivät tee yhteistyötä. Kaudessa ei ole järkeä paitsi tunnetasolla. Musikaalit ovat tunnepuolen juttu, joten tunteilkoon nyt, se nyhverö. Siitä on aikaa, kun näin kauden erinäiset esikuvat, joten koin muutamien laulujen olevan suoria kopioita. Siispä / kuitenkin ne ajavat asiansa. Normaalipainoinen, takakireä naispäähenkilö Cecily Strong pääsee showbisneksen makuun oikein sympaattisesti. Miestä juristina puolustava itsetietoinen urabimbo Jane Krakowski tekee oikeudenkäynnistä mahtipontisen sirkuksen. Teurastaja Alan Cumming ja orpokodin täti Kristin Chenoweth edustavat Sweeney Toddin henkeä riemastuttavan herkullisesti. Miksi? Eh. Muikeaa? Jeh! Nauroin & nyyhkin.

Yksi klassikkomusikaali, josta - ehkä - en pidä, on Hair. Katsoin sen joskus 20 vuotta sitten, enkä muista siitä mitään, joten on koomista summailla, että koen heikoimpien hetkien olevan Hair-viittauksia. Hippijuoni "selvästi" poistettaisiin ensin, jos tämä noin kolmen tunnin leffa tahtoisi olla leffa.

Joka toiseen jaksoon mahtuu paljon ja muihin reilusti. Luokittelen tämänkin kauden pieneksi ihmeeksi, Netflixin Centaurworldin ollessa ison, musikaalisen ihmeen määritelmä. Voiton puolella ollaan, jos katsoja jammailee parin biisin tahtiin köpöisenkin jakson aikana, vaikkei hän ole päivittänyt Spotifyn soittolistaa 20 vuoteen. Jos samaan mutta myös loputtomuuteen tähtäävä saippuasarja kykenisi tähän, se olisi selvästi nelosen suoritus? Ajatusakrobatiaa.