Mötley Crüe jatkaa äänitteen muodossa omaelämänkerrallista jatkokertomustaan. The Dirt - Törkytehdas valotti bändin historiasta kaiken mahdollisen lööppeihin kelpaavaan materiaalin. Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjat jatkoi saman paskan penkomista. Saints Of Los Angeles on kuin Törkytehdas albumin muottiin säädettynä, levy on myös alkuperäisen miehistön ensimmäinen uunituore studiolettu kahdeksaan vuoteen. Kiekko on myös materiaaliltaan yksi tasaisimpia näyttöjä koko Mötikkä-uralta - olisiko tasavahvin kiekko sitten Shout At The Devilsin...

Mötiköitä kuunnellessa jostain syystä mieleen tulee Suomen oma Hanoi Rocks. Varmaa perushöylää, tosin Mötikät ovat säilyttäneet paremmin erektion ja bändissä on sentään enemmän silmille hyppivää röyhkeyttä. Hanoit kuulostaa jollain lailla...väsyneemmältä. Kovin kiima on laantunut mutta Mötiköillä tuntuu taskussa pullottavaen edelleen muutakin kuin röökiaski ja nippu dollareita. Tosin suuret ikihitit taitavat jäädä seuraavien levyjen odotuslistalle. Face Down The Dirt lainaa omasta materiaalista härskisti mutta onnistuneesti. Down At The Whisky toimii varmasti livenä, mukavan rento menneiden muisteluhetki. Albumin nimibiisi on kiekon terävimpiä viiltoja - kasari on hauska ja tarttuva asia, samoin reipas The Animal In Me. Motherfucker Of The Year tööttää asenteella. Pari heikompaa vakiokierrätystä alkaa ahdistamaan.

Soundeissa ei ole etsitty liikaa uusia tuulia, vanha Mötikkä-räime löytyy muistista. Ulosanti on tukevaa mutta toisaalta nappuloita olisi voinut testata muissakin asennoissa. Mötiköiden suhteen puhutaan kuitenkin peruskalliosta. Kun asenne on kohdallaan, bändin herrojen kokemuksen kuormittamista selkärangoista on irrotettavissa rokkikukkoilun kyllästämiä törkyrokkeja. Ei heti uskoisi äijien olevan 50-ikävuoden haamurajalla. Saints Of Los Angeles ei ole ikimuistoinen merkkiteos mutta mukavasti potkivaa keskikaljan jatketta. Vanhat herrat niputtavat kevyesti muutaman tusinan wannabe meikkiteinirokkareita (nimiä mainitsematta).