Leikitään. Seuraava kappale ei selitä, miksi kriitikon kärsästä tupruaa savua, mutta "kuvitellaan", että hän kiehuu raivoa salaa. Oi, mysteeri? Ne ovat syy katsoa leffoja, funtsii joku hellyyttävä parikymppinen.

Aiheena on sympaattisia piirteitä omaava työyhteisö, jonka arveluttavin piirre on se, että Olivia Colman tumputtaa pomoaan Colin Firthiä. Colman sai tästäkin Oscar-ehdokkuuden. Mukana on Toby Jones ja vähemmän nimekkäitä osaajia. Colman on varautunut, mutta johan veri kiertää, kun nuorempi könsikäs ilmestyy siipirikkoja puluja pelastamaan. Kohtalo inttää Colmanille, että Firth jättää vaimonsa pian, ja könsikkään olisi yhtä luontevaa polkaista omanikäistä punkkaria ennen opiskelua tai jotakin, mutta mitäs jos oikeasti elämme? Ehkä könsikäs voisi polkaista himokasta mummo Colmania ja sitten vaihdetaan erilaisia näkökulmia.

Arki on kaunista vähintään visuaalisesti, kun ohjaaja Sam Mendes kokoaa tiiminsä. Sitä odotin. En arvannut, että tämäkin on elokuvista kertova elokuva, joten ärähdin varhain "ei saatana" melkein tippa silmässä. Leffa-leffat eivät kiinnosta ketään: viimeisen puolen vuoden sisällä ainakin Spielberg, Iñárritu ja Chazelle ovat lyöneet kirveensä samaan kiveen. Myös Valon valtakunta (Empire of Light) floppasi. Leffa ei kerro Hollywoodista, vaan pienestä elokuvateatterista 1980-luvun Iso-Britanniassa, mutta vastaavaksi insestiksi luokittelen senkin, jos hahmot käyvät vakuuttumassa filmeistä.

Jos onnistun välttämään tällaisen, oletan silti, että osaajat osaavat, joten kun olen ansassa karhunraudan jo murskattua sääreni, pyrin nauttimaan. Ei tämä satu. Inhosin nippelitietoa, mutta siihen menee vain sekunti per laaki. "Elokuvat ovat 24 liikkumatonta kuvaa sekunnissa ja pimeyttä niiden välissä", runoilee projektionisti Toby, "mutta maagisesti katsoja ei näe pimeyttä". Maalailen itse, että elokuvista kertovat elokuvat aktivoivat korkeintaan 60 vihanpurkausta minuutissa, etkä myöntäisi itsellesikään raivostuneesi niin usein päivässäkään.

Colmanin hahmolla on mielenterveyshäiriöitä. Akka ei katso elokuvia, vaikka tämä on elokuva elokuvien kuvaajilta, mutta on tulkinnanvaraista, onko tilanne hulluuden syy vai seuraus. Kärjistyessään häröily tekee tästä laatudraaman 90 päivää morsiamena -sarjan naisille. Kyseinen tosi-tv-show määrittelee "morsiamen" rikkaaksi mummoksi, joka ostaa nuoren afrikkalaisen kollin. Leffa myy fantasian siitä, että tumma könsikäs välittää, mikä on hyvä sauma mainostaa mummoille lääkitystä.

Jos kankea, laahaava rytmi myy jopa jonkin näkökulman, se kuuluu päähenkilöiden satunnaiselle kollegalle. Hullu tosiaan voi seota epämääräiseen tahtiin, eikä ulkopuolinen ymmärrä kaikkea rasismista, jota vähemmistö kokee. Otetaan tähän shokeeraava puhe kyläyhteisön edessä ikään kuin Will Smith pilaisi toisenkin Oscar-gaalan. Eikö ole kiva, että luokittelen ylilyönnit Hollywood-eliitin sisäsiittoisuudeksi sen sijaan, että syyttäisin kaikkia ekstroverttejä ylidramaattisiksi?

Pala elämää, näyttelijöitä, kuvakulmia, ilotulituskin. Arvostin valikoituja hetkiä, mutta on selvää, että taiteen puolella pitää olla vilpittömämmin, jotta suotuisat tulkinnat lähtevät kytemään. Jokainen tuntee relevantit todellisuusshokit, kuten netin tai wc-pöntön kosahtamisen. Aistin luissani, miten paljon parempi vastaava draama olisi, jos yksi hahmo olisi motivoitunut super mario, joka inttää, että tädin pönttö on korjattava nyt eikä maanantaina; sen kohahduttaessa, kun parhaansa yrittävää afroluigia morkataan. Vailla ironiaa olen kiinnostuneempi pöntöstä, joka ei vedä, kuin elokuvista kertovista elokuvista.