Maalaisjärjen mukaan tekijänoikeuksien pitäisi päättyä 20 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen. 1. Jos hän kuoli kuppaan, äpärillä saattaa olla käyttöä uusille miljoonille. 2. Vanhan kustantamon & rihkamatehtaan pösöt ehtivät löytää muuta riistettävää. 3. Ei tulisi murhattua Karvisen tai Viivin ja Wagnerin luojaa ainakaan siksi, että pääset tekemään itse parempaa jo ennen hautajaisia. Käytännössä oikeudet ovat voimassa niin kauan, että Nalle Puh -kauhu kohahdutti. Onko Puh joku Grimmin satu, jonka päälle saa pissiä? Nyt on.

Winnie-the-Pooh: Blood and Honey on halpa hirviö- ja viiltelyleffa firmalta, joka on tehnyt samaa mm. Grimmin saduille. Yleensä asiakkaita on kolme, jos ohjaajan äiti ostaa. Nyt päästiin kankaille ja osaksi kulttuuria, kuten Hong Kongin mustalle listalle: kommunistien päällysmies kokee, että keltainen plösö punaisessa paidassa on parodiaa hänestä. Se kuulosti absurdilta, mutta nyt yhdennäköisyyden huomaa, kun Puh on ryppyinen kuminaama ja säälimätön psykopaatti.

Risto Reipas ystävystyi elukoiden kanssa Puolen hehtaarin metsässä, mutta kun hän läksi opiskelemaan, hylätyt friikit ajautuivat filosofiseen kannibalismiin. Taustatarina esitetään töherryksin. Leffa maksoi 0,1 miljoonaa taalaa. Jos se maksaisi 10 tai 100, intron konseptitaide olisi tuplasti tyylikkäämpää ja 1,08 kertaa tehokkaampaa. Ensimmäinen nollabudjetin leffa, joka keksii käyttää kirjaimellisesti 1-10 minuuttia tilatakseen kaameampia fotoja ilmaiselta tekoälyohjelmalta, tulee nauttimaan kulttimainetta viikon ennen kuin Skynet iskee.

On helpotus, ettei varsinainen tarina toimi sekuntiakaan, sillä keskeisin tavoitteeni oli todellisuudentajuni huoltaminen. On kiva vaihteeksi tietää, mikä tämän tason teos tuhannesta katsoa yleissivistyksen vuoksi. Hitusen asenteellinen analyysini vehreiden puskien takaa säkenöivästä auringonvalosta & vahvojen varjojen uhkaavuudesta on se, että keskimääräisten Oscar-ehdokkaiden tasolla ollaan. Ala kehittyy lähinnä siten, että tv-sarjat ja Nalle Puh -kauhu ottavat kiinni kärjen, joka ei kehity.

Homma kosahtaa ennen otsikkoa, kun Puhin viattomuuteen uskova Risto alkaa epäillä hirveitä jo ennen todisteita, riistäen meiltä shokin ilon. Satunnaisia uhreja kärrätään paikalle, loppu. 80 minuutin kesto on oikea valinta 2000-luvun elokuville, jotka eivät edusta hyveitä 3D, HFR tai tarina, kunhan niitä ei lopeteta seinään Blood & Honeyn tyyliin. Tasan yksi kohtaus sallii pohtia "aidon" Puhin aivoituksia. Myös naamio on onnistuminen, jos motivoituneesti yritämme nähdä tämän absurdina. Murhien tehosteissa on puutteita, muttei hauskasti. Näyttelijätkin ovat liian hyviä. Veikkaan, että jokaisessa arvostelussa löydetään paikka sanoa: oh, bother.

Parannusehdotuksia. Jos kaverisi osaa imitoida Disneyn Nalle Puhia, osta hänelle sixpack ja käske hänen hölöttää koko leffan ajan, sillä se on takuulla hauskempaa kuin mykkä Puh.

Puh tunnetaan mm. kaninkoloon jumittumisesta ylensyönnin vuoksi. Jos psyko-Puh jumittuisi koloon, leffa olisi parempi. Jos kyseessä olisi uhrien tietoinen juoni, muu toteutus saisi olla tasoa Nightmare - Painajainen merellä ja nyökkäisin takuulla, mutta on selvästi helpompaa filmata ammattimaista kuvastoa kuin panostaa käsikirjoitukseen tämän kappaleen verran.