Jos itänaapurista jotakin löytyy, niin loputtomasti palikoita, jotka pysyvät hyvässä järjestyksessä. 80-luvulla neuvostoliittolainen koodaaja Aleksei Pažitnov keksi viihteellistää sen, kun rivi palikoita tuhotaan ilman syytä. Pian valkeni, että tuo kevyttä strategiaa (tai 5-vuotiaan reaktiokykyä) vaativa haaste kikatuttaa maailman kaikkia kansoja.

Leffa nimeltä Tetris on paras aikoihin näkemäni agenttijännäri. Kestää aikansa, ennen kuin lajityypin edes sisäistää, mikä on äärimmäisen harvinainen nautinto. Ei luokitella tuota "juonipaljastukseksi". Olin jännärivertauksen kuullut ja tiesin pääpiirteet tositarinasta, mutta kerronnan rytmi vietteli silti.

Kun leffa alkaa, Tetris-pelin oikeuksista käydään jo kansainvälistä kauppaa. On nipotusta markkina-alueista ja eri laitteista. Taron Egertonin näyttelemä helppoheikki Henk Rogers näkee tilaisuutensa, hankkii oikeuksia ja lähtee neuvottelemaan Nintendon kanssa. Nintendo paljastaa Game Boy -suunnitelmat, joten pimpeli pom, hömppäsetä "koodaa lennossa" Game Boy -version ja Nintendo vaikuttaa heti uskovan Rogersin visioon siitä, että Tetriksestä tulee Game Boyn myyntivaltti eli killer app. Tätä höystetään virnistelyllä, muikistelulla ja siirtymien aikana pikselitaiteella, joten leffahan on höyhenkevyt hömppäkomedia. Ja mahdollisesti varastorakennuksessa kuvattu sellainen, sillä liikaa käytettynä pikselitemput antavat halvan vaikutelman.

Sitten elokuva alkaa oikeasti. Henk on maailmankansalainen, jonka juuret ovat siellä täällä ja joka luokitellaan Japanissa asuvaksi jenkiksi. Hän töhöttää yhä mantereelta toiselle, joten samalla sähköllä hän painelee Neuvostoliittoon. Hän ei välitä bisnesviisumista tai muista kommareiden kummallisuuksista, vaan hän aikoo saada nimen paperiin ja tehdä kaikki onnellisiksi. Kommunismi sanoo ei. Olisi yhtä kehittävää neuvotella muurahaisten kanssa: ne eivät hevillä luovu heinäsirkasta, vaikka sitä luulisi, että kilo sokeria sinetöi diilin? Neukut ovat kyllä kiinnostuneita, sillä he eivät ole perillä kaikesta aiemmin avatusta.

Leveällä pensselillä maalaamisesta mennään yksityiskohtiin ja eksoottisen kulttuurin kuvaamiseen. Neuvottelujen alku on selkeähkö, kun jopa Pažitnov kärrätään paikalle, mutta Pažitnov ei ole oikeutettu palkkioon, eikä Rogers voi luottaa siihen, että kapitalismi tekee vaikutuksen muihinkaan. On korruptiota ja länsimaisia kilpailijoita, joten tilanne mutkistuu, kunnes mielessä käy, kaatuiko Neuvostoliitto sittenkin Tetrikseen eikä esimerkiksi Afganistanin sotaan tai Tšernobyliin. Syleilin kärjistyksiä ja melkein toivoin pahempia. En yleensäkään välitä faktoista vaan tarinoista, mutta arvostan vielä erikseen sitä, että huumori suosittelee sellaista asennetta.

Rikkaita ovat teemat. Leffa ei tarvitse olla väittely kapitalismin ja kommunismin eroista todetakseen, että kumpikin aate jättää nilkeille tilaa kieroilla. Kansalaisten kyttääminen on hulluutta ilman muttia. Jos jokin ei ole tarkoitettua, niin se traaginen vivahde, minkä Venäjän nykytilanne luo haetulle toiveikkuudelle: "maailma on menossa parempaan päin".

Ostaisit Egertonilta pölynimurin. Sympaattinen heppu on kiinnostunut peleistä ja tekijöistä, eikä vain rahasta, joten varsinkin pelaajana on kiva tsempata, että juuri hän onnistuu historiallisessa kapitalismin riemuvoitossa, vaikka saavutus olisi muilta firmoilta pois. Se, että kaikki pyörii palikkapelin ympärillä, on herkullisen absurdia, varsinkin kun pelin luojan uhkailu on nilkeille luontevampaa kuin hänen kunnioittamisensa.

Leffa ei ole iso, mutta eeppiseltä se tuntuu. Nousujohteisuus lähtee jo siitä, kun varastomaisuuden tilalle saadaan enemmän ulkona filmattuja otoksia: odotukset ylittyvät, tms. Sujuva tekninen toteutus ei tarvitse palkintoja, mutta kiinnostava tarina on eksoottisempi saavutus kuin mikään keskimääräisissä Oscar-tyrkyissä, puhumattakaan rennosta asenteesta, jolla tarinasta jalostuu satu.