Rennot rosvot tunkeutuvat lohikäärmeen tunkiolle takavarikoidakseen maagisen megaesineen, joka auttaa murtautumaan mairean pösön linnaan. "Matkalla löydetyt ystävät ovat todellinen aarre" myös silloin, jos tämä ei ole leffa vaan pöytäroolipeli. Pelin voi aloittaa väärällä jalalla esim. innostumalla liikaa oman hahmon taustatarinasta.

Luuletko muiden haluavan tietää välittömästi, että pelaamasi varas on kouluja käynyt bardi, joka oli käytännössä vakooja (eli hienostunut sankari – James Bond), mutta joka eksyi alamaailmaan itsekkäästi (vaikka hänellä on hyvä sydän), ja mokasi perhesuhteensa, ja traumatisoitui, ja tuli siinä sivussa jo määritelleeksi platonisen suhteensa barbaariin, jota pelaa paras kaverisi (jota et panisi - virallisten tietojen mukaan)? Moni luulee. Leffakin luulee. Onko peliin perustuva leffa tyhmä, inhorealistinen vai neliulotteista satiiria?

Kun sankarit ovat umpikujassa, he tajuavat taskuun sattumalta eksyneen taikakalun pelastavan. Myhäileekö roolipelaaja, että näin myös luolamestari pitää homman liikkeessä, vai onko käsikirjoitus sontaa? On tilaa tulkita, sillä sankarit kyllä pohtivat vaihtoehtoja, vaikkei leffalla ole kärsivällisyyttä tehdä vitsiä siitä, että he ovat jumissa epäelokuvamaisesti.

Lista on käypä tapa puhua hyvistä puolista. Tarjolla on: hetkittäistä suuren seikkailun tuntua, monipuolisia hirviöitä pelin rikkaasta historiasta, vaihtelevaa toimintaa ja taikatemppuja, sekä vitsejä, joista useat osuvat maaliin (mikä on ihmeellistä allekirjoittaneelle 2023). Ruuhkaisten takaa-ajojen aikana en muistanut urputtaa siitä, kuinka Hobitti oli komeampi 10 vuotta sitten. Kiinnostuneen ei kannata parempaa odotella. Mutta: visio jää tähän. Leffa on vain osiensa summa.

Fiilistely on mahdollista, mutta tarina on kehno. Toivoin sähellyksen kylkeen vain tiimihenkeä & illuusiota hahmonkehityksestä, mutta puutteita piisaa. Näyttelijät - eritoten bardi Chris Pine - myyvät paksutkin kliseet ja ilmoitusluonteiset asiat puoliksi, mutta konkretia jää vähiin huomioiden selittelyn ja erisnimien määrän (Neverwintersbaldursgate) ja keston. Velho sanoo druidille: muistatko, kun ahdistelin sinua ennen leffaa? Druidi: en. "Luolamestari": joo, ottakaapa etäisyyttä, niin ehdin konsultoida juristeja ja markkinointitutkijoita ennen seuraavaa sessiota. Siispä (vähän kärjistäen) velho ja druidi seisoskelevat takana, kun on paladiinin vuoro tehdä omaa juttuaan.

Michelle Rodriguezin barbaarihahmon taustatarina on onnistuneinta markkinointitutkimusta sitten sen huhun, että Disney oli Zootropolista mainostaessaan yhteydessä aikuisten turriyhteisöihin. Joten? Taustatarina on vitsi, joka ei kytkeydy muuhun, eikä sitä kehitetä eteenpäin. Hauska se on, eikä se tee koko hahmosta yhden idean vitsiä.

Identifioidun puolustusasianajajaksi (tyyliin HBO:n kroonisesti masentunut Perry Mason, joka kuuli juuri huonoja uutisia asiakkaistaan), koska toivoin tämän olevan ensimmäinen Mustan helmen kirous -tason tällainen 20 vuoteen. Leffa ei ole suurempi pettymys kuin Muumio (1999), joka oli suuri pettymys, koska odotin kai Tuomion temppeliä. Jos muistamme, miten tyylikkäästi Jack Sparrow tai Indiana Jones esiteltiin, uppoavat sellaiset haaveet heti, ja kestää tovin, ennen kuin pääsemme edes kokemaan uutta hahmojen tahtiin, kun leffa selittelee kuin se olisi ykkösen tiivistävä kakkonen. Meno paranee. Leffa ei ole sujuva kuin Guardians of the Galaxy, mutta vastaavaa kasvupotentiaalia tiimipohjaisella saagalla on, kunhan tyyppien välille saadaan säpinää.

Kauneus on The Beholderin silmässä.