Hymy – kun näet sen, on jo myöhäistä. Jos odotat nyt Disneyn Bambin kevätkiiman kaltaista herkistelyä, pieleen meni, pervo. Smile on The Ring -kauhuleffan kaavamainen halpakopio, jossa VHS-nauhalle taltioituneen rinkulan tilalla on näyttelijöiden pöhelöitä virnistyksiä. Sekä kokonaisen että puolikkaan rinkulan nähneet säikkyvät yliluonnollisia kauhuja viikon ja kuolevat pois.

The Ringissä päähenkilöksi valikoitui toimittaja, nääs kun journalismista on hyötyä, kun ilmiöllä on historiaa. Smile kertoo psykiatrista. Mukana on kohtaus, jossa psykiatri teeskentelee journalistia tutkiakseen ilmiön historiaa. Kun tohtori narahtaa tästä valheesta, hän vaahtoaa hysteerisenä, että yliluonnolliset kauhut ovat totta, joten häntä luullaan pöpiksi. Bongaa ongelma.

Päähenkilöllä on lapsuuden trauma. Se olisi mutkattoman tasapaksua, jos valikoidut viittaukset traumaan ja menneisiin mielenterveysongelmiin perustelisivat hodarimyyjän taipumuksen uskoa yliluonnolliseen ja ehkä jopa hänen tuttaviensa ennakkoluulot. Tilanne kuitenkin kehystetään psykiatrialla. Varhain kun potilas sekosi, en uskonut "oppineen & kokeneen" sankarin kliseiseen tärinään, joten totisesti en uskonut muuhunkaan.

Tohtori ei vaikuta sisäistäneen sitä, että sairas mieli voi nähdä harhoja. Itsetietoisuutta ei esiinny, vaan keskellä "psykoosiaan" hän inttää, ettei hän ole hullu. Vieressä psykopaattimaiset lähimmäiset nyrpistävät nenää, kun tohtorisnainen kehtaa huutaa ja itseään teloa, hyh. Tarttumapintaa ei kehity vahingossakaan. Jos itse näkisin hirviön, huikkaisin sille how you doin'. Jos tilanne etenisi muistinmenetyksen tai väkivallan puolelle vaikkapa tyyliin "en tiedä, miksi verhot on revitty alas", tekisin itsediagnoosin ja vaatisin apua ihan ilman tohtorin tutkintoa. Olenko varma, että kykenisin? Joo, sillä olisin täysin järjissäni kuten nämä leffahahmot, vaikken uskoisi olevani.

Hahmolle voi kirjoittaa eksoottista logiikkaa, mutta siihen pitää panostaa, eivätkä modernit kopioita kopioivat algoritmispedet ymmärrä ideoiden arvoa, vaikka yksi kouraan eksyisi. Sitä luulisi, että psykoosijännäri kirjoittaa itse itsensä, kun on keksitty, että päähenkilö edustaa ammattia, jossa hirviöihin suostutaan uskomaan viimeisinä, mutta ei. Tuumin niin heti alussa, ja kun sadun säännöt vahvistuivat, oli ilmeistä, että ulisevaa tiskirättiä vahvempi ja kyynisempi päähenkilö palvelisi myös virallisia tavoitteita.

Lisäksi: alussa mainitaan kahden sanan kauhutarina nimeltä amerikkalainen terveydenhuolto. Nopea ehtii haaveilla kauhun kylkeen pultatusta sanomasta, joka voisi kauhua tukea jo samaistuttavuuden kautta. Tohtori ei väheksy potilaita vakuutusyhtiöiden mieliksi, päinvastoin – se siitä, rääkätään nyt tätä viatonta haavanlehteä.

Paranormal Activity -saagasta alkaen olen pohtinut, mitä piinaa pitkittävät örkit luulevat saavuttavansa. Nauroin vähintään kolmelle hymykohtaukselle, joten saatoin samaistua hirviön huumorintajuun, vaikken sitäkään kannustanut. Leffa on halpis, mutta kärkevimmässä kuvastossa ja tasaisemmin äänisuunnittelussa on sen verran siedettävää yritystä, ettei todellisuudentaju mene remonttiin, jos ohjaaja tyrii seuraavaksi jonkun Ant-Man nelosen. Edellisen arvostelemani kauhuhitin The Black Phonen tämä voittaa olemalla niin huono, että tämä lipsuu elämyksellisyyden puolelle.