Kaikki tällaiset perustuvat Stephen Kingin töihin paitsi tämä, vai miten ymmärrämme "perustumisen"? Kingin punaisia ilmapalloja viljelevän muodonmuuttajapellen tilalla on mustia ilmapalloja kylvävä taikuri, joka vaihtaa naamioita. Kingimäisesti jo koulukiusaajat luovat lohduttoman ilmapiirin. "Hirviötä ei edes tarvita", mutta kaikki kiinnostaa, kun kertojan terä viiltää. Alussa Kingiä mukaillaan niin osuvasti, että uskoin leffan itsetietoisesti määrittelevän Kingin lajityypiksi, jonka sisällä tehdään omaa.

Ethan Hawke toimii roistona, joka devalvoituu silti, kun laskelmointivirheet ryöppyävät. Naamiot korostavat vaihtelua osaavan näyttelijän äänessä, joten jakomielitauti ja johtopäätökset käyvät mielessä heti. Minkään ei kannattaisi käydä. En väitä, että roisto on sivuseikka, koska tarkalleen kaikki leffassa tuntuu sivuseikalta, mutta hän tuntuu siltä siksi, että mahdollisuuksia torpedoivaa nippelitietoa hänestä pudotellaan satunnaisella rytmillä jo varhain.

Päähenkilö on 13-vuotias poika. Kun häntä kiusataan, paikallinen karate kid ja pikkuvanha pikkusisko tukevat. Pojan mielestä kiusaajien piekseminen voi mennä liian pitkälle. Alkoholisti-isän sekoillessa poika tukee siskoa sanallisesti, joten ei ole ilmeistä, minne tämä menee. Miten olisi: ei minnekään. Teemoilla ei ole merkitystä. "Teemalla" tarkoitan lähinnä kai sitä, kun tusinatrilleri aloittelee vilpitöntä puheenvuoroa, jota se ei jatka. "Teemoja" on tusina.

Naamiomiehen kellarissa päähenkilöä odottaa virallinen perusidea. Vanhanaikainen musta puhelin soi, vaikkei sitä ole kytketty verkkoon... Joo, elikkä: langoilla ovat roiston entiset uhrit. Kyse on vinkkipuhelimesta. Aaveet kertovat päähenkilölle kaiken, mitä kannattaa kokeilla, riistäen häneltä kaiken oma-aloitteisuuden. Hän ei näe aaveita, mutta katsoja näkee, joten katsoja on kuin ulkopuolinen tarkkailija yökameralla kuvatussa pakohuonepelissä. Kun vaihe alkoi, koin olevani hyvää tahtoa täynnä, enkä silti nähnyt puhelinideassa mitään itua, joten ilmeeni olisi pitänyt taltioida.

Eikä siinä kaikki. Pikkusiskolla on kingimäinen "hohtamisen" lahja, joten jännitämme, kumpi huijauskeino on kätevämpi. Pikkusisko esitellään sisukkaana ja haavoittuvaisena. Leffa voisi helposti olla Neiti Etsivän sarjamurhaajatrilleri, jossa fiksu tyttö oivaltaa asioita, mutta sisarukset menettävät persoonallisuutensa seuratessaan maagisia ohjeita. Mitä seuraavaksi? Manaaja, jossa pappi yrittää päästä kähmimään, mutta Saatana neuvoo pennulle paikat, joihin edelliset uhrit piilottivat suklaapatukoita, jotta pentu voi happo-oksentaa papin kumoon pää pyörien? Vertaus ontuu, joten sovitaan, että tuokin kuulosti teemallisesti ehyeltä juonelta, joka jättää miettimään. Black Phonen tapauksessa odotin loppuun saakka homman pointtia tai kunnon jekkua. Leffa on kliseekokoelma ja antitarina, jossa mikään ei muuttuisi, vaikka sivujuonen tai useamman poistaisi.

Hetkeä ennen julkaisua opin (itse kirjoittamastani uutisesta), että leffa perustuu Kingin pojan Joe Hillin novelliin. Pahus; ei tieto paljoa muuta, mutta Hill on haiskahtanut vedellä jatketulta ennenkin, joten tieto olisi lisännyt tuskaa, tms. King ei onnistu aina, mutta jos King onnistuu erityisen kingimäisesti, tarina kutkuttaa ruuhkaisuudella, joka hämärryttää määränpään muttei uskoa siihen. Hill tekee itselleen kanapuvun isin kymmenistä kansilehtisistä ja jatkaa matkaa pystysuoraan jyrkänteeltä alas.