Jos se olisi palikkatesti eikä käsikirjoitus, johon ohjaaja Ruben Östlund panostaa, hän aloittaisi tuikkaamalla neliön neliönmuotoiseen reikään. Jes. Kun hän on surullisesti käyttänyt kolmiota pyöreässä reiässä, hän lopettaa leikin, mutta vakuuttaa tai puijaa virnistäen, että hänhän siis vitsailee. Leffa on paikoin kiitettävän hauska toteutuksesta johtuen, joten yhden Oscar-ehdokkuuden kolmesta ymmärtää.

Olennaisinta on se, ettei mammona pelasta merisairaudelta, vaikka eliitti on etäytynyt arkitodellisuudesta. Kultainen shampanjaoksennus pääsi oikein posteriin. Loistoristeilijä heiluu vain yhtenä iltana, minkä säätiedotus ennustaa, mutta ilta on hilpeästi pitkitetty, joten viimeistään silloin kaikki vaikuttaa rakentuneen sitä kohti. Limakeko, chilijäkälä ja mustekalan lonkero eivät äkisti vaikuta juhlaillalliselta. Sellaiset yksityiskohdat ja ulostamisen ja heilumisen näppärä toteutus pitävät yhteiskuntakritiikin selvänä, vaikka se voi olla samaistuttavaakin, kun huono olo johtaa avuttomuuteen.

Muuta? Väliotsikot jakavat pitkähkön leffan kolmeen palaan, joista ensimmäinen tuntuu prologilta. Siinä nuoripari riitelee tasa-arvo- ja periaatekysymyksistä ennen risteilyä. He ovat malleja ja "kamalimpia ihmisiä maailmassa" samalla ei-kirjaimellisella tavalla kuin edellisessä pohjoismaisen ohjaajan satiirissa, joka sai Oscar-ehdokkuuden väliotsikoilla. Mallipiireissä naiset tienaavat enemmän. Jos puhumme vain mallien asenteesta, miehet ovat lähellä keskipistettä eli androgyniaa ja naiset omaa äärilaitaansa eli kanamaisuutta. Mies on rajatusti oikeassa, kun hän ihmettelee, miksei nainen koskaan maksa laskua, mutta miehessä on elämäntaparuikuttajan vikaa. On mahdollista pitää heitä oikeina ihmisinä, joten leffa on tässä moniulotteisimmillaan.

Risteilyn alkaessa se alleviivataan telalla, että piiat ovat tipeistä jo haaveilevia valkoihoisia Hangon keksejä, etnisesti monimuotoisempien siivoojien ja muiden duunarien pitäessä naamat näkkärillä kannen alla. Ei ole todellista syytä listata pohattoja, vaikka sivumaininta jonkun ammatista sattuisi johonkin johtamaan. Eriarvoisten piruparkojen hupaisan nihkeää ja luontodokumenttimaista teatteria seurataan jonkin aikaa. Mallipari on läsnä vailla päähenkilöiden auraa.

Kolmannen vaiheen paljastaa trailerikin: haaksirikko. Siirtymän hetkellä olin vakuuttunut, että muikea farssi vielä paranee, mutta käsikirjoituksen luonnostelmallisuus alkaa valjeta, kun hahmojen kemioilla ei tehdä paljoa ainakaan Kärpästen herran kaltaisten klassikoiden standardeilla. Iso idea on se, että pohattojen selviytymistaidot ovat kehnommat kuin duunareilla. No oho. Jos paljastuisi, että joku saatanan Hjallis Harkimo on käynyt armeijan ja telttaillut Lapissa, allekirjoittanut joutuisi kuuntelemaan häntä, joten sellaisesta ironiasta kirjoittaisin itse. Koska leffa on taidetta, vaihetta ei alusteta niin rahvaanomaisesti, että riidat syttyisivät jo risteilyllä, vaan se vaikuttaa arvotulta, ketkä loppuun selviävät. Muutamia varhaisia teemoja ja yksityiskohtia jatkamalla Östlund on sitovinaan vision yhteen, mutta jos leffoja katsoo meikäläisen tyyliin, tyhjää lyövä viimeinen vaihe menee siinä, kun sitä keksii parempia käänteitä annetulta pohjalta. Viihteen muoto on sekin.

Keskimmäinen vaihe olisi erilleen lohkaistuna ja hitusen viilattuna 4-5 tähden lyhytelokuva. Muun muassa se toimii erinomaisesti lyhytelokuvien logiikkaa ajatellen, että loistoristeilijän alkoholisoitunutta kapteenia näyttelevä Woody Harrelson pysyy kaukana pohatoista, kunnes on osuvin aika kommentoida tapahtumia Harrelson-ilmeellä, jonka fani näkee jo mielessään. Kapulle on luonnosteltu hieman historiaa. Leffasta löytyy osuvaa läppää. Kuitenkin varsinkin Harrelsonin tapauksessa miehen tilinauhan numeroilla on enemmän väliä kuin "vuoden parhaan" käsikirjoituksen krumeluureilla.