Ohjaaja Darren Aronofskyn The Wrestler kertoi kulahtaneesta showpainijasta eli näyttelevästä urheilijasta. Hahmoa tulkitsi kulahtanut näyttelijä ja nyrkkeilijä Mickey Rourke. Vähemmälle huomiolle jäi se yhteys, että nakukuvaskandaalistaan järkyttynyt Jennifer Lawrence näytteli viatonta, tuntemattomien kähmimää luontoäitiä Aronofskyn mother! -elokuvassa. Jos Tom Cruise menettäisi kätensä ranteen kohdalta ja vetäytyisi julkisuudesta, mitä keksisi 'nofsky? Draaman nimeltä Strutsi (The Ostrich), jossa Cruisen hahmo on menettänyt käsivartensa?

"Lihava Brendan Fraser" on viljelemäni käsite, koska perus-Fraser on ensimmäisiä rasvaprosenttia 0 edustavia kykyjä, jotka näin kalsareissaan kankaalla (Viidakon Ykässä). Fraser on kaukana Hollywoodin lihavimmasta miehestä, mutta hän on eniten lihonut pääosapoika. Luonnollisesti 'nofsky valitsi hänet megaplösökseen.

Heti alussa puhutaan Moby Dickistä, joten "ei ole varmaa, mihin valas-termi viittaa", tai ainakin pääsemme närkästymään ohjaajan huumorintajusta. Luulitko Strutsin kertovan kädettömänä juoksentelevasta miehestä? Sehän on inspiroiva nyyhkydraama siitä, kuinka kädetön mies viimeistelee varpaillaan väitöskirjan Australian emusodasta.

Valas on kirjallisuuden opettaja etätöissä. Hän on erakoitunut ulkonäöstä osittain johtuen, mutta ulkonäkö kytkeytyy lähimenneisyyden tragediaan. Luonnollisesti hänellä on vielä annettavaa? On pinnallisia yhtäläisyyksiä Kasvottomaan mieheen ja muihin erakkomaikkajuttuihin, mutta on reilusti tilaa tulkitakin: tarina-aihiota ei välttämättä mukailla vaan kommentoidaan. Ehkä erakko tahtoo olla kätevä leffahahmo. Näkökulma on hänen eikä paikalle eksyvien nuorukaisten (mistä lisää pian).

Rakastan vaaran tuntua, jos aihevalinnan eksoottisuus suo liikkumavaraa. Tavoitteet ovat hyvät, mutta hyvän maun määritelmä ei tullut valmiina, mikä koskee myös vanhan Hollywoodin rasisminvastaisia teoksia. Ismo Leikola vitsaili, että mahtaa delfiinejä ketuttaa, kun evillä ei tumputeta. Leffa alkaa valasversiolla, mutta valas melkein kuolee yritykseen. On provosoivaa syöpöttelyä. Valas löllyy kuin säkkituoli, stressilelu tai Barbapapa, enkä mene takuuseen realismista, sillä en katsoisi vastaavaa dokumenttia kokiessani sellaisen hyväksikäytöksi. Jos olisin 300 grammaa lihavampi, tuskin pyörisin näytökseen ainakaan Finnkinon tyrkyttämän Stone-baked Pizzan kanssa.

Silti leffa osaa olla rikkaan empaattinen. Kunhan Fraser ei pullaan tukehdu, huomion vangitsevat kiltit silmät. Samaistuttavasti mies elää kahdella tasolla: fyysisesti hän antoi periksi, mutta henkisesti hän on älykkö, joka tahtoo auttaa nuoria löytämään äänensä. Sairaanhoitajaystävä on turhautunut röhkivän sian vuosia kestäviin kuolinkorinoihin, mutta nainen välittää ja osoittaa sen rauhallisina hetkinä. Se on oma pikantti teemansa, missä määrin nainen on mahdollistaja ja tukeeko hän erakoitumista myös vieraista ärtyessään.

Leffa on ahdistava ja hellyyttävä, huvittava ja liikuttava – ja vielä erikseen niin räiskyvän melodramaattinen, että varautuneet katsojat kokevat vastareaktion. Heidän ja melodraamalle persojen kannattaa kätellä ja sopia erillisistä jatkoista.

Mielipiteet ovatkin jakautuneet. Oletan toisen syyn olevan tämä. Sivuhahmoihin lukeutuu nuori saarnamies ja valaan äksy tytär, johon pitäisi saada yhteys, kun vielä ehtii. Äkisti nuoret saavat pitkän yhteisen kohtauksen. Jo pituus sotii perusideaa vastaan. Kuvasuhde on neliö. Valas lönöttää muiden tullessa ja mennessä. Nuoret ovat kiusallisen kätevästi kärjistettyjä muihin verrattuna, mutta se menee ominaisuutena, koska valas ei täysin heitä ymmärrä. Ei ole syytä selittää pentuja katsojalle, ja totisesti märehdin syitä, kun olin vähällä romahtaa takaisin masennukseen, jonka tunnistaa kolmesta ja puolesta tähdestä. Leffa kuitenkin tokenee kuin väliajan jälkeen.