Koin leffan kohderyhmän kanssa, joten faktat ovat kirkkaita. Alle kymmenvuotiaita huvittavat irtiotot, joten huipentuma on perse. Edellinen Kätyrit heitti kolme puota posteriin, eikä kakkonen pidä perää. Joskus desibelejä irrottaa jo outo ilme. Mäiskintä lähinnä ehkäisee haukotuksia, mutta joskus se uppoaa piltteihin selvästi, joten jokaisen lastenleffan ansaitsema tuomio "tosi hyvä" ei saa kriitikkoa ruuvaamaan päätään irti. Huumoriltaan tai kerronnallisesti leffa ei voita edes Kätyrien pätkät -kokoelmia, jotka tiimini koki jouluna. Annan paljon painoa sille, etteivät apuarvostelijat viitanneet Grun tarinaan kertaakaan katsomisen jälkeen, vaikka he jatkoivat pakkomielteistä vaahtoamista mm. Mikko-sika Mallorcalla -laulusta, josta heitä oli muistutettu aiemmin.

Saagan heikoin esitys on ensimmäinen Kätyrit. Sketseihin ja taustalle sopivat sössönaksut saivat liikaa aikaa, ja ne olivat turhan aidosti niitä, joita konnat diktaattoreista koulukiusaajiin tarvitsevat pärjätäkseen. Grun tarina on harmitonta humpuukia taikamedaljongista ja riitelevistä konnista. Gru on orpo esiteini 70-luvulla. Kätyrit hän tapasi jo, eikä uravalinnasta ole epäselvyyttä. Hän tahtoo liittyä superkonnien liigaan, jossa konnien kunniaa ei kunnioiteta. Katso muuta, jos tahdot kuulla lisää kunniasta: Gru vain varastaa konnilta tehdäkseen vaikutuksen, joten häntä jahdataan lopputeksteihin saakka.

Älykkyysosamäärämme on helposti yli 75, jos tunnistamme, mitä leffan pitäisi tehdä. Itse ilkimyksessä Gru oli rutinoitunut roisto, jonka tiimissä vaikutti raihnainen tohtori Nefarius. Nyt nuori Gru tapaa pirteämmän Nefariuksen, kun Grun ainoaa seuraa ovat tapit. Oletettavasti tekijät eivät viitsi katsoa Itse ilkimyksiä uudestaan, joten he eivät riskeeraa juoniaukkoja: Nefarius saa 20+20 sekuntia. Se on toinen käpy, josta tulee Grulle isähahmo täyteläisen ponnettomassa sivujuonessa. Sen tunnistaa, mitä kliseitä tavoitellaan, mutta merkitystä niillä ei ole.

Kukaan ei opi mitään, tai no: kolme kätyriä oppii kung fu'ta pitkitetyssä ja teknisesti tarpeettomassa sketsissä, jolle varmasti hymähdin. Grulla ja kävyllä on mm. yhteinen keikka, joka kyllä symboloi hahmonkehitystä, mutta on silkkaa sähellystä arvotulla lopputuloksella. Kätevyys ja fysiikan lakien rikkominen kuuluu tyyliin, mutta se mikä toimii pätkissä, toimii heikommin leffassa, ellei tarinaa ankkuroida tavalla, jonka Itse ilkimys osasi: Kuun taivaalta varastavalle sedälle tuli kiire ottotyttöjen esitykseen. Muuta? Yksi kätyri matkaa polkuautolla halki Yhdysvaltojen.

Ja jotakin ne aidotkin roistot säätävät. Johtaja Belle Bottom on yksi 70-luvulle selvästi kuuluvista asioista, koska hahmo on Austin Powersin Foxy Cleopatra kehnommilla vitseillä. Nun-chuck eli nunchakuja heiluttava nunna oli kreisi irtiotto omaan makuuni, koska taivaalliset voimat ovat psykoottisen hahmon puolella ilman selityksiä. Opin vasta lopputekstien aikana mm. sen, että rapumies Jean-Clawed'ia tulkitsee Jean-Claude Van Damme. Jos mukana on esim. kohtaus, jossa Jean-Clawed reväyttää paikkansa tehdessään spagaatin, leffa on hauskempi kuin tajusin, mutta terävimmän muistijälkeni mukaan joku äijä huitoo rapukädellä. Melkein puhuisin dementiasta. On mainitsemisen arvoista, että loppuhuipennus on visuaalisesti yritteliäs, vaikkei se liity mihinkään mitenkään, mutta jälkimmäisestä syystä muistin sen vasta hetkeä ennen tämän julkaisua.

Suomenkielinen versio on laiska selittämään mitään, jos huumori tulee vaikkapa biisin sanoista, mikä on synti ja häpeä, sillä Itse ilkimyksen suolipyssy (fart gun) on kauneimpia suomennoksia persehuumorin lähihistoriassa.