Ars gratia artis = taidetta taiteen vuoksi.

Arse from arse = taiteesta kertovaa taidetta.

Jos jollakin on oikeus ja syy avautua elokuvista, niin monipuolisen uran jälkeen kuihtuvalla Steven Spielbergillä, mutten onnistu kiinnostumaan The Fabelmansista. Sen sijaan tahdon nähdä, mitä ajoittain nokkela purkkaviritelmä Kevin Smith säätää, kun hän koettaa venyttää läpimurtohittinsä aidoksi, omaelämäkerralliseksi trilogiaksi.

Vuoden 1994 Clerks eli Tiskirotat kertoo Smithin silloisesta työpaikasta. Jatko-osa oli ns. keksimällä keksitty hänen itsensä mukaan. Kolmonen kertoo ykkösen tekemisestä, muttei täsmälleen. Tuttu kaupan kassa Randal päättää tehdä elokuvan itsestään kuten parikymppinen Smith, mutta nykyinen Randal on viisikymppinen sydänkohtauspotilas kuten nykyinen Smith.

Leffa ei petä. Lajityyppi on "historiallinen pohjanoteeraus". Leffa on kuin Tim Burtonin Ed Wood, mutta Ed Woodin ohjaamana, eikä Wood ole tässä kuvitteellisessa skenaariossa sympaattisen sinisilmäinen epäonnistuja, vaan paskuudestaan puoliksi tietoinen sarkasmimiljonääri, joka virnistellen myöntää, ettei hän ole Spielberg, vaikka "selvästikin" hän "osaa jotakin". Smith on hokenut samaa 30 vuotta, joten emme ylläty. Hänen itseironiansa ja narsisminsa tähtää siihen, että hän pysyy eliitin ja nörttien välimaastossa.

Saman voi osoittaa ilman sanahelinää. Leffassa luuserit päättävät tehdä leffan. Smith itse näyttelee yhä "Silent Bobia", joka on sivuhahmo ja huumediileri, joka puhuu vain avainkohtauksissa. Kenelläkään ei ole kokemusta elokuvien tekemisestä? Kun vihjataan, ettei Bobillakaan ole, Bob esittää monologin siitä, kuinka hänellä jumpelauta on visio, joka on koko projektin selkäranka! Pointti on mikä? Näin tapahtui -94? Ei missään nimessä. Smith louhii historiaansa vaihdellen varsinaista tavoitetta vartin välein. Hänen on ihan pakko ilmoittaa henkilökohtaisesti kesken leffaa, ettei ykkösosa ollut vahinko.

Leffa alkaa sydänkohtausvitsin ja uskonnollisen vitsin tuskallisella kombolla. Itse kunkin pitäisi tuntea paremmin sellaiset asiat kuin sydärin varhaiset merkit. Yrittääkö asiantuntija sivistää meitä? Jos henkeä ahdistaa ja hikoilet, kuolemaan johtava sydänkohtaus voi olla käynnissä, vaikka jaksat vitsailla kaverille pippelisi koosta? Pitkitetyn skenaarion jälkeen halusin tietää todellisuudesta entistä vähemmän. Samaan aikaan Smith käsittelee uskonnollista sivuhahmoa samaan tyyliin: Smith on uskonnollinen itse, mutta hahmo on triplasti tökerömpää "uskovaisten vastaista" "vihapuhetta" kuin Heikki Helan kärjistetyin sössöttäjä.

Leffa koostuu viittauksista aiempiin osiin ja Smithin muihin töihin. Se on sivuseikka ja sanomatta selvää, että Smith viittaa muihinkin leffoihin ja selittää ne viittaukset. On oikein montaaseja, kun porukka filmaa tuttuja otoksia, joista osan muistan ja osaa en, molempien ollessa yhtä joutavia. Jos Tiskirotat on hitusen kärjistetty mutta maanläheinen ja ihmiskuntaan pohjautuva komedia kaupan kassasta, mitä pirun järkeä on katsoa virnuileva ja tarkoituksella epäuskottava draama sen tekemisestä?

Lopulta leffa alleviivaa, että aiheena on kylläkin Randalin ja Danten rakoileva ystävyys - ja ehkä heidän täyttymättömät unelmansa. Tasapaino on harvoin näin kamala. Varhainen kepeä kettuilu ja nahistelu ei vaikuta alustavan mitään, koska sitä Smithin hahmot tekevät aina ja nyt sellaisella myös pehmennetään sydänkohtausjuonta. Kun Randal kuolee 80% todennäköisyydellä ja Dante seisoo vieressä, olisi melko osuvaa alustaa pääjuonta? No siksihän Randal sketsimäisesti suree kikkelinsä kokoa, tai ei.

Sydänkohtauksesta kumpuava keski-iän kriisi on selkeä idea, koska sekin sanotaan suoraan. Nostalgianväreitä tunsin kyllä mm. koska naamoissa on kurttuja. Jos itseasiassa voisit istua vanhan kaverin seurassa kerran 20 vuodessa puolitoista tuntia, vaikka kaveri on juonut itsensä huonoon kuntoon ja muuttunut jotenkin omituiseksi, on leffa vain 10 minuuttia liian pitkä. Jokaisen sekunnin tuntee.

"Buddy Christ" -figuuri on kuuden ihmisen joulu- ja pääsiäisperinne kiitos minun, joten päättele siitä, olenko Smithin kohderyhmää.