Kun katsot Beetlejuicen viimeistään teininä, saat sielun, jota voi huoltaa Cantervillen kummituksen monilla eri versioilla. Uusille saduille ei helpolla ropise pisteitä tuoreudesta, jos perhe muuttaa tönöön, jonka kummitus ei heitä pelota. Vilpittömyyden tunne voi pelastaa. Teinipoika Kevin on uskottavan kroonisesti riidoissa faijansa kanssa. Kaljuuntuvalle keski-ikäiselle kummitukselle Kevin nauraa päin naamaa, mutta kun kummitus lopettaa sekoilun, Keviniltä lohkeaa sille sympatiaa. Tämä on pohja.

Pohja ei romahda leffan poukkoillessa ideoista ja tunnelmista toisiin, tai ainakaan en lakannut välittämästä pojasta ja aaveesta. Teoriassa vilpittömyys voi tuurata ideoita juuri siten, että tunnelmia vaihdetaan fiilispohjalta, mutta "kokeilu" ei vie tarinaa kaavojen ulkopuolelle lopussakaan. Koin olevani matkalla, mutta perillä oltaisiin nopeammin ilman jalottelua ja huoltoaseman vessaa sietää vain määränpäästä unelmoiden.

Heti alussa pennun ja mörön toveruudesta kiirehditään siihen, kun aave on arkea muillekin. Faija alkaa kalastella klikkejä YouTube-videolla jo ennen kuin hän vaivautuu kävelemään yläkertaan kummituksen tavatakseen, koska "selvästi se on siellä". Yritin kiinnostua siitä, että faija Anthony Mackien mulkkumaisuus kasvaa tarkoituksella. Hahmo on helppoheikki, joka ei kuuntele muita. Persoonallisuustyyppi ei tosielämässä eheydy, mutta olisin ottanut elokuvamaista kehitystä mieluummin kuin sen, että Mackie lopulta unohtaa näytellä.

Leffa viittaa Beetlejuiceen itse. Nytkin paikalle saadaan ylimielinen meedio. Kantaviin ideoihin lukeutuu se, että setämies David Harbour on hyvin laimea aave esim. Beetlejuiceen verrattuna - paitsi jos ei olekaan. Kun pojalla on romanssin tynkää, telkkariin pistetään Ghostin savikohtaus - koska mitäpä sitä klassikkoa haastamaan. Leffa väittää, että Harbour on ensimmäinen kummitus jopa tämän maailman Egon Spenglerin silmissä - vaikka olemassa on järjestö, joka on Haamujengin ja Men in Blackin välimuoto. Mitä muuta leffa tahtoo olla? Fast & Furious? Jep.

Mausteilla ei ole ravintoarvoa. Kummitus on mykkä ja muistinsa menettänyt, joten kliseetietoinen poika koettaa selvittää, minkälaisen trauman vuoksi mies kummittelemaan jäi. Normaali mysteeri kulkee normaalisti, muun hämätessä ja hidastaessa. Haamujengi on toinen tällainen, joka vaihtaa suuntaa niin usein kuin lystää tempoen selityksiä hatusta. Scifivehkeet kuitenkin jopa liittyivät juoneen. Winston Zeddemore -parka saattaa olla leffahistorian kuuluisimpia kiintiöhahmoja, mutta ei vaikutusta tee sekään, kun valkoisen kirjoittajan aasialainen hahmo mainostaa rasistisia kiusaajia ja isänsä stereotyyppistä aasialaisuutta, vaikka isä vain vilahtaa taustalla ja kiusaajat eivät tee sitäkään (muistaakseni). Leikkasiko leffa kohtaukset, joissa kummitus koijaa kiusaajia ja isällä on anekdootti Aasian aaveista?

Leffa yllättää hauskasti pari kertaa kiitos heikosti määritellyn tyylin ja ikärajan. Tyylirikot eivät pilaa draamaa, kun sitä selkeimmin haetaan, mutta johdonmukaisuus voisi draamaa auttaakin. Aave ei ole faijan korvike, vaan ideat kieltäytyvät rimmaamasta. Kasvaako kukaan ihmisenä? Sitä voi olla vaikea muistaa monista klassikoistakaan, mutta leffan alussa poika vaikuttaa olevan mielentilassa, jossa hänen pitäisi avautua, kun taas takaa-ajon tarvetta en ennustanut. Poika sanoo kyllä sen, että hän pelkää maailmaa enemmän kuin aaveita. Hän on tummaihoinen. Mukana on hulluja kyttiä! Ja silti tämä on noin puoliksi lastenelokuva, joka kieltäytyy myöntämästä näin raskaita teemoja, joten ne eivät ole ainakaan pääasia.