Ja nyt tähtitiedettä. Bella Ramsey on materiaaliaan parempi, vaikkei kama olisi köpöistä. Kun Game of Thrones alkoi makeilla kätevästi, hupaisimpia juttuja oli pientä pitäjää johtava ja jättiörkkiä puukottava pikkutyttö Ramsey. The Last of Us -pelissä eteenpäin kävelevä ihmislajin toivo teki suuremman vaikutuksen kuin tv-sarjassa, koska pikselien uskottavuutta arvioidaan eri standardeilla, mutta Ramsey ei anna oman versionsa olla banaali klisee puhtaasti. Myös komedialla Catherine Called Birdy on sielu, mutta on tärkeää pitää Ramseyta tähtenä eli perusideana (etukäteen tai vähitellen), jottei ajoittainen impressionistinen hohhailu väsytä.

Puluksi kutsuttu Katariina on 14-vuotias likka 1200-luvun Englannissa. Lordi-isä etsii hänelle varakasta puolisoa hutiloituaan suvun tai parin varat humpuukiin. Leffa ei tähtää uskottavaan ajankuvaan, vaan tekee mitä lystää, joten se on kiinnostava ristiriita, etteivät järjestetyt avioliitot ole vertaus nykypäivän pulmista ainakaan disneymäisen ohuesti. On vitsejä siitä, kuinka varakkaat nappaavat nuoremman, mutta se on myös itsestäänselvyys, joten Birdyllä ei ole selvää tapaa paeta. Ei ole prinssiä, vaan seksuaalisuuteen heräävän tytön epämääräisiä ajatuksia kosijoiden haisevista kainaloista ja tallipojan ja turhan läheisen sukulaisen mukavuudesta.

Birdy on pikkuvanha ja näsäviisas, vaikka häneltä uupuvat perustason tiedot murrosiästä ja lisääntymisestä. Hän määrittelee normaaliuden kertojana, joten kombo on luonteva ja hupaisa. Hän on siinä iässä, jossa teini uskoo olevansa aikuisia fiksumpi ja mahdollisesti onkin tilanteissa, joissa elämään väsyneet vanhukset hyväksyvät epäkohdat rutiinilla. Sketsimäisen suurpiirteistä sarkasmia ja mahdollisesti improvisoitua dialogia esiintyy varsinkin sivuosasuorituksissa, mutta kun tyylivalintoja ei alleviivata telalla, on tilaa jopa vakavoitua. Birdy tahtoo lähinnä kai kieriä mäkiä alas lapsekkaasti ja avautua päiväkirjalle teinijutuista, kosijoiden ja äidin vaikeiden raskausten pakottaessa hänet kohti aikuisuutta.

Leffa on hömppämäisimmillään, kun Birdy keppostelee sulhasehdokkaita tiehensä, kunnes jäljellä on härskein sika, joka on kepposille immuuni. Mitäs nyt? Kysyin samaa hillitymmissäkin yhteyksissä, enkä kärsimättömänä, koska olin matkalla päähenkilön ehdoilla. Leffa toimii kuten keskiaikafantasioiden pitäisi toimia luodessaan jännitteitä epämääräisillä säännöillä, tavoitteen ollessa simppeli draama. Tuhlaileva pöyhkeä lordi ei ole saamassa Robin Hoodin kommarikommandoja peräänsä, vaan hän on osuva faija tai/eli roisto Birdyn tarinassa. Tämä ei ole parannusehdotus: korkea fantasia on erikseen sitä, jos signaalit sotketaan esimerkiksi eläinhahmoilla niin tyystin, ettet ole varma, pitäisikö sian kanssa kilpaa röhkivän pulun rakastua. Tytärtä tai pikkusiskoa et myisi vanhalle saatanalle 2023, joten kevyt fantasia inhimillistää todennäköisemmin Gandalfin kuin Dannyn. Tavoitteiden tasolla ollaan.

Ramsey on tähti? Tähtiä riittää. Ramsey on piileviin tasoihin ja kärkeviin ilmeisiin kykenevä hauskannäköinen kuukasvo. Hän on tasaisen hupaisa, olipa Birdie fiksu tai tyhmä, mistä pohjimmiltaan johtuen leffa on yllättävän liikuttava komediaksi, vaikkei tarina olisi legoiksi purettuna erityisen erikoinen. Ramseyn ikätoveri Millie Bobby Brown on tähti, ja hänkin osaa sanoa hupaisasti 'Tis I modernissa pukukomediassa, mutta on helpompi kuvitella Ramsey Stranger Thingsiin ja Enola Holmesiin kuin Brown Ramseyn tilalle.