Romanttiset komediat Guess Who (2005) ja You People (2023) kertovat saman tarinan sillä erolla, että Ashton Kutcher oli altaanputsaaja -05 ja Jonah Hill on rantapummi -23. "Putsaaja" on miespuolinen itämainen hieroja, kun taas "pummia" ei pussata edes hänen itse kirjoittamassaan leffassa ilman tietokoneanimaatiota. Hill-romantiikalla lienee laajempaa potentiaalia kuin Barbien ja Kenin nuoleskeluilla, mutta kun näitä katsoo (ja lähinnä silloin), sitä haluaa uskoa ihmisten kykyyn lisääntyä.

Teille vai meille? (Your Place or Mine) alkaa takaumalla, jossa Kutcher ja Reese Witherspoon koskevat, joten johan veri kiertää. Hahmot ovat yhä ystäviä 20 vuotta myöhemmin. Heidän on tarkoitus hengailla naisen työmatkan yhteydessä, mutta he päätyvät toistensa kämppiin. Jo ennen tätä Kutcher menettää uuden naisen melko luontevasti: daami "ei ole mustasukkainen", mutta hän on kateellinen ystävysten siteestä, joten siteeseen saa uskoa, kunhan emme ole katsoneet hyviä (vanhoja) tällaisia lähiaikoina. Se huippuhetkistä.

Putsaajasta varttui kiltti amerikan psyko, jonka prameasta New Yorkin kämpästä ei löydy elämisen merkkejä. Hän on vienyt pidemmälle miehisen tarpeen elää autotallissa tai kauppamatkustajana: videopuhelut ystävälle Los Angelesiin tuovat lämpöä playboyn arkeen, eikä ketään tarvitse pettää. Kernaasti hän toimii viikon lapsenvahtina. Diili on parempi kuin viikonloppuisällä. Joten? Homma sujuu. Konfliktit ovat niin minimaalisia, että on ohimennen kysyttävä, kyttäsikö "herra Doubtfire" exää 20 vuotta löytääksen tilaisuuden soluttautua hänen elämäänsä.

Mutta lyhyemmän korren vetää Witherspoon. Lupaavasti hahmo on ylihuolehtivainen, lievästi kireä sipsuttaja (= Witherspoon), mutta kireyttä liioitellaan, jos se on kätevää. Sinkkuelämää nainen kokeilkoon. Ristiriita sopii höttöön, kun hän löytää uuden könsikkään tietämättä kotiinsa juurtuvasta pehmofaijasta. Äkisti naisen osuus sontii housuun alkamalla satuilla kirjoittajan täyttymättömistä unelmista eli käsikirjoittajan omista patoumista. Teema on tarpeeton. Käytännön toteutus on epäuskottavaa. Tilanteen ei ole tarkoitus näyttää siltä, että kukaan yrittäisi ostaa seksiä julkaisusopimuksella tai toisin päin, mutta hutiloitu juoni ei maalaa hahmoista luotettavia.

Kirjoitusjuonen kamaluus yhä kärjistyy, kun se johtaa tasan ei mihinkään ja sitten pitää ilmoitusluonteisesti päätellä muu, mikä olisi kaivannut aikaa. Varsinkaan kahteen skenaarioon jaetulla leffalla ei ole varaa tähän virheeseen. Toisen osion on määrä sanoa jotakin miehestä potentiaalisena isäpuolena ja toisen vapauttaa nainen mainostetusta kireydestä samalla kun molempien romanttiset halut kehittyvät. Jos aikaa jää - "hervottomista" sivuhahmoistakin huolimatta -, leffa voisi lukea otsikkonsa ja kysyä, voiko se olla pulma, jos nainen innostuu miehen jet set -elämästä samalla kun mies kesyyntyy. Kun ei. Palkataan joku George Lucas kirjoittamaan tähän romanttista dialogia, niin Netflix ostaa.

Ihmissuhdekomediat (myös "särmikkäät" ja useimmat kehutut) pelaavat kulttuurilla ja psykologialla niin suppeasti, että "en nauranut kertaakaan" on oletus eikä tylytys. Jos leffassa on vitsi (1 kpl), niin unohdin sen, mutta kritiikki ei kohdistu siihen. Kutcherin sinisilmäinen osuus edustaa harmitonta humpuukia, jonka yleiseen ilmansuuntaan on kivutonta katsoa, mutta homma tyritään päättämättömyydellä. Leffa ei lopulta kerro mistään.